Antaisit mun auttaa ees sua, itteeni en pysty enää

Itken harvoin, jotenkin tuntuu, etten enää osaa. Viime viikkoina oon kuitenkin itkenyt lohdutonta itkua, joka ei tahdo loppua. Oon ajatellut sua, miettinyt miten sulla menee. Meni muutama viikko, ennen kuin uskalsin kysyä, koska vastauksen tiesin jo etukäteen. "Ei kauheen hyvin, tarvisin rahaa." Ois mulla antaa ees muutama kymppi, vaikka sanon ettei nyt ole yhtään ylimäärästä rahaa. Mä en tahdo maksaa sun seuraavaa annosta, siihen mä en suostu. En voi auttaa sua enää mitenkään, se sattuu kaikista eniten.

Joka päivä mä tarkistan, milloin sä oot ollu viimeksi Facebookissa, ei mulla oo ees sun numeroa. Tai on, kolme ainakin, mut ei niistä ykskään oo enää käytössä. Joskus menee päiviä, tai viikkoja, silloin mä todella huolestun. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, missä oot ja mitä mä voin tehdä, kerran olin jo tekemässä katoamisilmoitusta, kukaan ei ollut kuullut susta mitään. Sit kerroit ollees sairaalassa useemman viikon puukotuksen takia eikä sulla ollu puhelinta. Ja siltikään sä et tajua, että huumeet vie sut hautaan, tavalla tai toisella.

Mä en enää ees löydä sanoja tälle, mä koitan vaan ymmärtää
mut en vaan pysty
Mä koitan auttaa sua, olla täällä sua varten
mut sä et suostu siihen
siinä me kai ollaan liian samanalaisia


Mä vaan tahdon takasin sen siskon, joka mulla joskus oli

Jos ei se tapa niin se ahdistaa, siihenkin voi kuolla

Herään aamulla, en tunne mitään. Ahdistus saa mut lyyhistymään sängyn viereen, henki ei tahdo kulkea, mä en tahdo elää. Koira yrittää kiivetä syliin ja nuolla naamaa, se tahtoisi leikkiä, mä tahdon kuolla. Käsken sen painua helvettiin, se ei ymmärrä mitä yritän sopertaa kyynelten seasta. Toistan, tällä kertaa huutaen, se menee nurkkaan makaamaan, en mä tarkoita. Aika kuluu, mutta mä en pääse ylös, koira on hivuttautunut viereen istumaan. "Anteeks", hoen ja itken sen turkkia vasten.

Yritän syödä, oksennan sen ylös. Ahdistaa niin paljon, ettei mikään pysy edes sisällä. Tätäkö elämä nyt on? Loputonta ahdistusta ja reunalla elämistä. Joka minuutti keksin uuden tavan kuolla. Näinkö mä elän? Miettien, kuinka kauan se kestää, kauanko mä kestän.

Mä en jaksa enää, onko mun edes pakko?

Mä en pysty

Mulla on paha olla, sulla on paha olla. Pitäis kai toi toivottaa onnea, mut mä en pysty. Ei me olla puhuttu enää kuukausiin, tuntuis tekopyhältä. Luulin joskus, et meistä vois tulla jotain, niin säkin. Se oli vaan lapsellista harhakuvitelmaa, ei meistä koskaan vois tulla mitään. Kai mun pitäs vaan unohtaa sut, mut mä en pysty. Mä en pysty unohtamaan ihmistä, joka on pelastanu mun hengen niin monta kertaa. Ihmistä, jota mä rakastan.

What if these nightmares never stop?

Nään painajaisia, joissa ihmisiä skalpeerataan ja mä oon keskellä rikospaikkaa. Lukuisia sukulaisia murhataan kotipihalla ja murhaajaa ei saada kiinni. Painajaisia, joissa mä joudun ampumaan oman koirani eikä se edes kuole ennen kolmatta laukausta. Painajaisia, joista mä herään itkien, enkä pysty enää lopettamaan. On pakko pyytää koira viereen, en halua nukkua yksin. Se nuolee kyyneleet poskilta, tunkee pään kainaloon ja yrittää lohduttaa. Itken sen turkkiin ja pyydän anteeksi, vaikka untahan se vaan oli, unta, josta se ei edes tiedä mitään. Menee yli tunti, ennen kuin nukahdan uudestaan. Tänä yönä mä en edes tahdo nukahtaa, pelkään liikaa painajaisia. Ehkä mä oon sekoomassa lopullisesti.

"Hän varoo sanojaan, kuin särkyisin yhdestäkin väärästä sanasta"

"Astun harmaiden karmien reunustamista lasiovista sisään. Astelen tiskille kyynelten turvottamin silmin, jotka eivät kohtaa tiskin takana seisovan naisen silmiä muutamaa kertaa enempää. En muista tarkalleen mitä sanoin, mutta jokatapauksessa minut kirjataan sisään, kiirellisesti, vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Nainen tarttuu minua käsivarresta ja johdattaa minut huoneeseeni, jonka sängyn lakanat ovat sairaalansiniset. En muista mitä nainen sanoo, mutta pian hän poistuu huoneesta ja sulkee oven perässään. Hetken on helpompi olla, en pelkää itseäni niin paljoa, koska tiedän saavani apua. Sitten purskahdan itkuun ja ahdistus puristaa rintalastan kasaan. Tajuan, että nyt perheeni saa tietää, kaikki saavat tietää. Mikään ei ole enää ennallaan. Nukahdan, tai ehkä hapenpuute estää minua pysymästä hereillä. Herään, puen päälleni ja astun ovesta ulos. Nurkan takaa kävelee äiti maailman surullisin ilme kasvoillaan. En muista onko hänen seurassaan sosiaalityöntekijän lisäksi joku toinenkin. Halaamme pitkään, liian pitkään, äiti alkaa itkeä. Äiti kysyy miksen kertonut, miksen sanonut, että on liian paha olla. Olen hiljaa, en osaa vastata. Sen jälkeen äiti tuomitsee hänelle juuri valjeneet lukuisat itsemurhayritykseni itsekkäinä tekoina. Äiti on vihainen minun pahasta olostani. Vihainen itselleen vai minulle? Sitä en osaa sanoa. Sosiaalityöntekijä kertoo, etten valmistu tänä keväänä, etten muuta vuoden päästä toiseen kaupunkiin, että minut pidetään tiukassa valvonnassa. En tahdo kuulla enempää, minulta on juuri viety kaikki se, minkä vuoksi jaksoin yrittää. En jaksa yrittää, jos en pääse pois tänäkään vuonna.

Sitten äiti tekee sen, mitä pelkäsin kaikista eniten. Hän varoo sanojaan, kuin särkyisin yhdestäkin väärästä sanasta. Äiti ei enää uskalla puhua itsemurhasta, ei mainita masennusta sanallakaan tai kysyä paniikkikohtauksista, ei enää. Äiti ei uskalla vitsailla, peläten, ettei vitsi olekkaan hauska. Silloin vihaan itseäni enemmän kuin koskaan ja näen äidin silmistä, että hän tulee aina varomaan jokaista sanaansa seurassani. En tahdo erityiskohtelua, tahdon tulla kohdelluksi niin kuin aina ennenkin."


Herään hikisenä, henki ei kulje. Ehkä ahdistavin uni ikinä, pahin pelkoni koskaan.

I've become so numb, but mostly drunk I guess

Nään unia, joissa ammun itseäni päähän, siltikään en kuole. Sama toistuu kymmeniä, ellei satoja kertoja. Juoksen junan alle ja otan yliannostuksia, en kuole. Hyppään katolta naru kaulassa, siltikään keuhkot ei anna periksi ja sydän hakkaa entistä kovempaa. Ja kun herään, toivon, että olisin onnistunu. Tahdon viiltää, niin syvälle, ettei arvet haalistu vuosienkaan päästä. Tahdon olla syömättä ja samalla ahmia ruokaa niin paljon, että oksennus on taattu. Tahdon satuttaa itseäni enemmän ja pahemmin kuin koskaan. Niin mä voin olla varma siitä, etten mä satuta muita. Niin mä pystyn hallitsemaan tätä kaikkea ees jotenki.

En osaa käsitellä tunteita, ne ryöppyää valtavana aaltona ja murskaa mut alleen. Ne saa mut tekemään hulluja asioita. Tuntuu mahdottomalta ees yrittää enää. Kouluki alkaa taas kohta, mut mä en tahdo muuta ku kuolla.

Rock bottom

Juoksen, juoksen niin kauan, että oon varma, että mun keuhkot repee keskeltä kahtia. Jalat pettää alta, ne ei kanna enää. Oon varma, et mä kuolen. Ei, en mä juoksekkaan, istun keskellä mun huoneen
lattiaa täristen. Lattia tuntuu kylmältä, rauhoittavalta. Paniikkikohtaus, liian mones tällä viikolla.

Nään unia, joissa aika on pysähtynyt, mutta mä en. Ahmin ja oksennan päiviä putkeen. Kun mä herään, se ei lopu. Oma keho ällöttää liikaa, eikä viiltely auta siihen oloon. Silti en pysty lopettaa.

Mä muistan ne lukuisat kerrat, ku luin mielenterveysongelmista netistä, ku ope puhu niistä terveystiedon tunnilla. Sillon mä olin varma, ettei mulle ikinä käy niin. Ja vaikka mä tiedostan, kuinka sairasta mun ajattelu usein on ja tiedän kaikki riskit sekä vaikutukset, mä en kuitenkaan välitä. Ehkä tää sairastaminen onkin just sitä, ettei välitä enää, ei millään oo enää mitää väliä. Sitä, ettei ehkä ookkaa voimia parantua, sitä, että se pelottaa ihan helvetisti.

Ehkä tää on se kuuluisa rock bottom, emmä tiiä. En vaa muista millon viimeks ois ollu näin paha olla. Liian paha olla, tuntuu, ettei mikään enää auta ja kaikki kaatuu päälle. Itsemurhaaki mietin enemmän ku mitää muuta enää.




Millon tästä tuli tällästä?

Satasia velkaa ja saman verran viiltoja

Mä huomaan, kuinka se alkaa taas. Itsemurha-ajatukset valtaa mielen, tekee mieli viiltää koko ajan. Apteekki on ihan lähellä, junaraiteetkin. Taistelen ajatuksia vastaan, kyllä mä selviän, oon aina selvinny. Stressi ajaa mut hulluuden partaalle, mun sietokyky on ihan liian alhanen. Koitan saada itteni tekemää asioita, mut masentaa liikaa. En oo siivonnu huonetta kohta kuukauteen, suihkussa käyminen edes kaks kertaa viikossa on jo saavutus. Väsyttää koko ajan, mut silti en saa unta. Koulu stressaa, mut silti en saa itteeni alottaa lukemista.
En ehdi levätä ennen elokuuta, kesätyöt kestää melkeen koko kesän. Niistäkään rahoista ei taida jäädä yhtää säästöön, pakko maksaa velat pois. Velkoja, joita mun ei edes kuuluis maksaa. Oon Ä:lle niin vihanen, se on keksiny mulle satasia velkaa. En tiedä millä perusteella mun kuuluis mitää niistä, mut ei kai mulla oo vaihtoehtoja. Mistä helvetistä mä nekin rahat revin? Pitäis kuulemma käydä töissä ja opiskella, mut miten? Töitä tuskin saisin ja vaikka saisinki, palkastakaa ei jäis paskaakaa kätee matkojen jälkee. En saa kuulla muuta ku paskaa, ihan sama mitä teen.

Oon tehny ihan helvetisti töitä sen eteen et oon nyt tässä. Silti multa vaaditaan koko ajan enemmän. En jaksa oottaa et pääsen muuttaa pois himasta. On vaa liian paha olla, ja tää ympäristö vaan ajaa mua koko ajan enemmän itsemurhan partaalle. Mut ehkä just se on se, mitä ne tahtoo, et mä kuolen.

Oon täyttänyt keuhkot savulla
vatsan lääkkeillä ja viinalla
kädet viiltoihin
miks on silti niin helvetin tyhjä olo?

Oon hajottanu tavaroita
hakannu kädet mustelmille
rystyset rikki
pistäny kaiken palasiks
elämänki
ei se oo koskaa kai ehjä ollukkaa

Oon miettiny itsemurhaa
suunnitellu
paikan
tavan
aika vielä puuttuu
ehkä huomenna
ens viikolla
ehkä ei koskaan

Oon kirjottanu kirjeitä
itsemurhakirjeitä
polttanu ne
ja kirjottanu taas uudet
päättäny olla kirjottamatta mitään
silti kirjottanu sanoja ihoon
terällä, joka on riittävääkin terävämpi

Oon maannu päiviä sängyssä
tekemättä mitään
toisaalta
en oo ollu hetkeäkää paikallani
en oo pystyny rauhottuu
en lopettaa nauramista ja puhumista

Oon itkenyt tunteja
koska sattuu niin helvetin paljon
usein niin paljon
ettei kyyneleitä edes tuu
sillon tarvitaa jotain vahvempaa
tää kipu on pakko turruttaa

Oon niin väsyny tähän kaikkee
siihen, että mielialat vaihtelee sekunneissa
siihen, että kaikki näyttää vaan entistä mustemmalta

Oon niin loppu
ehkä tää on mun loppu

I've surrounded myself with addicts

Oot ollut paikalla kolme tuntia sitten, siltikään et oo lukenut mun viestejä, vaikka laitoin ne jo kohta kolme kuukautta sitten. Sä soitat, ja mä kuulen sen toisen kaiuttimesta sun äänen. Sun äänestä kuuluu, ettet sä oot tässä maailmassa nyt. Vielä muutama kuukaus sä kielsit käyttäväs mitää, mut kyl mä sillonki tiesin, ettei se oo totta. Mä muistan sun mulle lähettämät kirjeet, sillon ku olit katkasussa, ja mua alkaa itkettää. Sillon sä olit niin täynnä toivoa ja iloa, mut sekin katos yhtä nopeesti ku oli tullukki. Mä muistan ne lukuisat kerrat ku oot retkahtanu uudestaa ja uudestaa, mut aina oot ite päässy kuiville. Nyt mä kuitenki kuulen kun sä pidättelet itkua. "Mä haluun kuiville, mut mä en pääse enää ite irti." Siitä mä tiedän, että sä todellakin oot pohjalla, ei rahaa, ei asuntoa, ei mitään otetta elämään. Mua suututtaa. Mua suututtaa, että meillä on täällä tuhansia ihmisiä samassa tilanteessa, ja kukaan ei auta. Yhteiskunta sulkee silmänsä, kieltäytyy auttamasta.
Joskus mä yritän soittaa sulle, mut sun antama numero ei oo ikinä käytössä. Musta tuntuu, etten mäkään yritä auttaa. Mut mä en tiedä, miten mä voisin auttaa, oon käyttäny jo kaikki keinot.