Juoksen, juoksen niin kauan, että oon varma, että mun keuhkot repee keskeltä kahtia. Jalat pettää alta, ne ei kanna enää. Oon varma, et mä kuolen. Ei, en mä juoksekkaan, istun keskellä mun huoneen
lattiaa täristen. Lattia tuntuu kylmältä, rauhoittavalta. Paniikkikohtaus, liian mones tällä viikolla.
Nään unia, joissa aika on pysähtynyt, mutta mä en. Ahmin ja oksennan päiviä putkeen. Kun mä herään, se ei lopu. Oma keho ällöttää liikaa, eikä viiltely auta siihen oloon. Silti en pysty lopettaa.
Mä muistan ne lukuisat kerrat, ku luin mielenterveysongelmista netistä, ku ope puhu niistä terveystiedon tunnilla. Sillon mä olin varma, ettei mulle ikinä käy niin. Ja vaikka mä tiedostan, kuinka sairasta mun ajattelu usein on ja tiedän kaikki riskit sekä vaikutukset, mä en kuitenkaan välitä. Ehkä tää sairastaminen onkin just sitä, ettei välitä enää, ei millään oo enää mitää väliä. Sitä, ettei ehkä ookkaa voimia parantua, sitä, että se pelottaa ihan helvetisti.
Ehkä tää on se kuuluisa rock bottom, emmä tiiä. En vaa muista millon viimeks ois ollu näin paha olla. Liian paha olla, tuntuu, ettei mikään enää auta ja kaikki kaatuu päälle. Itsemurhaaki mietin enemmän ku mitää muuta enää.
Millon tästä tuli tällästä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti