What if these nightmares never stop?

Nään painajaisia, joissa ihmisiä skalpeerataan ja mä oon keskellä rikospaikkaa. Lukuisia sukulaisia murhataan kotipihalla ja murhaajaa ei saada kiinni. Painajaisia, joissa mä joudun ampumaan oman koirani eikä se edes kuole ennen kolmatta laukausta. Painajaisia, joista mä herään itkien, enkä pysty enää lopettamaan. On pakko pyytää koira viereen, en halua nukkua yksin. Se nuolee kyyneleet poskilta, tunkee pään kainaloon ja yrittää lohduttaa. Itken sen turkkiin ja pyydän anteeksi, vaikka untahan se vaan oli, unta, josta se ei edes tiedä mitään. Menee yli tunti, ennen kuin nukahdan uudestaan. Tänä yönä mä en edes tahdo nukahtaa, pelkään liikaa painajaisia. Ehkä mä oon sekoomassa lopullisesti.

"Hän varoo sanojaan, kuin särkyisin yhdestäkin väärästä sanasta"

"Astun harmaiden karmien reunustamista lasiovista sisään. Astelen tiskille kyynelten turvottamin silmin, jotka eivät kohtaa tiskin takana seisovan naisen silmiä muutamaa kertaa enempää. En muista tarkalleen mitä sanoin, mutta jokatapauksessa minut kirjataan sisään, kiirellisesti, vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Nainen tarttuu minua käsivarresta ja johdattaa minut huoneeseeni, jonka sängyn lakanat ovat sairaalansiniset. En muista mitä nainen sanoo, mutta pian hän poistuu huoneesta ja sulkee oven perässään. Hetken on helpompi olla, en pelkää itseäni niin paljoa, koska tiedän saavani apua. Sitten purskahdan itkuun ja ahdistus puristaa rintalastan kasaan. Tajuan, että nyt perheeni saa tietää, kaikki saavat tietää. Mikään ei ole enää ennallaan. Nukahdan, tai ehkä hapenpuute estää minua pysymästä hereillä. Herään, puen päälleni ja astun ovesta ulos. Nurkan takaa kävelee äiti maailman surullisin ilme kasvoillaan. En muista onko hänen seurassaan sosiaalityöntekijän lisäksi joku toinenkin. Halaamme pitkään, liian pitkään, äiti alkaa itkeä. Äiti kysyy miksen kertonut, miksen sanonut, että on liian paha olla. Olen hiljaa, en osaa vastata. Sen jälkeen äiti tuomitsee hänelle juuri valjeneet lukuisat itsemurhayritykseni itsekkäinä tekoina. Äiti on vihainen minun pahasta olostani. Vihainen itselleen vai minulle? Sitä en osaa sanoa. Sosiaalityöntekijä kertoo, etten valmistu tänä keväänä, etten muuta vuoden päästä toiseen kaupunkiin, että minut pidetään tiukassa valvonnassa. En tahdo kuulla enempää, minulta on juuri viety kaikki se, minkä vuoksi jaksoin yrittää. En jaksa yrittää, jos en pääse pois tänäkään vuonna.

Sitten äiti tekee sen, mitä pelkäsin kaikista eniten. Hän varoo sanojaan, kuin särkyisin yhdestäkin väärästä sanasta. Äiti ei enää uskalla puhua itsemurhasta, ei mainita masennusta sanallakaan tai kysyä paniikkikohtauksista, ei enää. Äiti ei uskalla vitsailla, peläten, ettei vitsi olekkaan hauska. Silloin vihaan itseäni enemmän kuin koskaan ja näen äidin silmistä, että hän tulee aina varomaan jokaista sanaansa seurassani. En tahdo erityiskohtelua, tahdon tulla kohdelluksi niin kuin aina ennenkin."


Herään hikisenä, henki ei kulje. Ehkä ahdistavin uni ikinä, pahin pelkoni koskaan.

I've become so numb, but mostly drunk I guess

Nään unia, joissa ammun itseäni päähän, siltikään en kuole. Sama toistuu kymmeniä, ellei satoja kertoja. Juoksen junan alle ja otan yliannostuksia, en kuole. Hyppään katolta naru kaulassa, siltikään keuhkot ei anna periksi ja sydän hakkaa entistä kovempaa. Ja kun herään, toivon, että olisin onnistunu. Tahdon viiltää, niin syvälle, ettei arvet haalistu vuosienkaan päästä. Tahdon olla syömättä ja samalla ahmia ruokaa niin paljon, että oksennus on taattu. Tahdon satuttaa itseäni enemmän ja pahemmin kuin koskaan. Niin mä voin olla varma siitä, etten mä satuta muita. Niin mä pystyn hallitsemaan tätä kaikkea ees jotenki.

En osaa käsitellä tunteita, ne ryöppyää valtavana aaltona ja murskaa mut alleen. Ne saa mut tekemään hulluja asioita. Tuntuu mahdottomalta ees yrittää enää. Kouluki alkaa taas kohta, mut mä en tahdo muuta ku kuolla.

Rock bottom

Juoksen, juoksen niin kauan, että oon varma, että mun keuhkot repee keskeltä kahtia. Jalat pettää alta, ne ei kanna enää. Oon varma, et mä kuolen. Ei, en mä juoksekkaan, istun keskellä mun huoneen
lattiaa täristen. Lattia tuntuu kylmältä, rauhoittavalta. Paniikkikohtaus, liian mones tällä viikolla.

Nään unia, joissa aika on pysähtynyt, mutta mä en. Ahmin ja oksennan päiviä putkeen. Kun mä herään, se ei lopu. Oma keho ällöttää liikaa, eikä viiltely auta siihen oloon. Silti en pysty lopettaa.

Mä muistan ne lukuisat kerrat, ku luin mielenterveysongelmista netistä, ku ope puhu niistä terveystiedon tunnilla. Sillon mä olin varma, ettei mulle ikinä käy niin. Ja vaikka mä tiedostan, kuinka sairasta mun ajattelu usein on ja tiedän kaikki riskit sekä vaikutukset, mä en kuitenkaan välitä. Ehkä tää sairastaminen onkin just sitä, ettei välitä enää, ei millään oo enää mitää väliä. Sitä, ettei ehkä ookkaa voimia parantua, sitä, että se pelottaa ihan helvetisti.

Ehkä tää on se kuuluisa rock bottom, emmä tiiä. En vaa muista millon viimeks ois ollu näin paha olla. Liian paha olla, tuntuu, ettei mikään enää auta ja kaikki kaatuu päälle. Itsemurhaaki mietin enemmän ku mitää muuta enää.




Millon tästä tuli tällästä?

Satasia velkaa ja saman verran viiltoja

Mä huomaan, kuinka se alkaa taas. Itsemurha-ajatukset valtaa mielen, tekee mieli viiltää koko ajan. Apteekki on ihan lähellä, junaraiteetkin. Taistelen ajatuksia vastaan, kyllä mä selviän, oon aina selvinny. Stressi ajaa mut hulluuden partaalle, mun sietokyky on ihan liian alhanen. Koitan saada itteni tekemää asioita, mut masentaa liikaa. En oo siivonnu huonetta kohta kuukauteen, suihkussa käyminen edes kaks kertaa viikossa on jo saavutus. Väsyttää koko ajan, mut silti en saa unta. Koulu stressaa, mut silti en saa itteeni alottaa lukemista.
En ehdi levätä ennen elokuuta, kesätyöt kestää melkeen koko kesän. Niistäkään rahoista ei taida jäädä yhtää säästöön, pakko maksaa velat pois. Velkoja, joita mun ei edes kuuluis maksaa. Oon Ä:lle niin vihanen, se on keksiny mulle satasia velkaa. En tiedä millä perusteella mun kuuluis mitää niistä, mut ei kai mulla oo vaihtoehtoja. Mistä helvetistä mä nekin rahat revin? Pitäis kuulemma käydä töissä ja opiskella, mut miten? Töitä tuskin saisin ja vaikka saisinki, palkastakaa ei jäis paskaakaa kätee matkojen jälkee. En saa kuulla muuta ku paskaa, ihan sama mitä teen.

Oon tehny ihan helvetisti töitä sen eteen et oon nyt tässä. Silti multa vaaditaan koko ajan enemmän. En jaksa oottaa et pääsen muuttaa pois himasta. On vaa liian paha olla, ja tää ympäristö vaan ajaa mua koko ajan enemmän itsemurhan partaalle. Mut ehkä just se on se, mitä ne tahtoo, et mä kuolen.

Oon täyttänyt keuhkot savulla
vatsan lääkkeillä ja viinalla
kädet viiltoihin
miks on silti niin helvetin tyhjä olo?

Oon hajottanu tavaroita
hakannu kädet mustelmille
rystyset rikki
pistäny kaiken palasiks
elämänki
ei se oo koskaa kai ehjä ollukkaa

Oon miettiny itsemurhaa
suunnitellu
paikan
tavan
aika vielä puuttuu
ehkä huomenna
ens viikolla
ehkä ei koskaan

Oon kirjottanu kirjeitä
itsemurhakirjeitä
polttanu ne
ja kirjottanu taas uudet
päättäny olla kirjottamatta mitään
silti kirjottanu sanoja ihoon
terällä, joka on riittävääkin terävämpi

Oon maannu päiviä sängyssä
tekemättä mitään
toisaalta
en oo ollu hetkeäkää paikallani
en oo pystyny rauhottuu
en lopettaa nauramista ja puhumista

Oon itkenyt tunteja
koska sattuu niin helvetin paljon
usein niin paljon
ettei kyyneleitä edes tuu
sillon tarvitaa jotain vahvempaa
tää kipu on pakko turruttaa

Oon niin väsyny tähän kaikkee
siihen, että mielialat vaihtelee sekunneissa
siihen, että kaikki näyttää vaan entistä mustemmalta

Oon niin loppu
ehkä tää on mun loppu

I've surrounded myself with addicts

Oot ollut paikalla kolme tuntia sitten, siltikään et oo lukenut mun viestejä, vaikka laitoin ne jo kohta kolme kuukautta sitten. Sä soitat, ja mä kuulen sen toisen kaiuttimesta sun äänen. Sun äänestä kuuluu, ettet sä oot tässä maailmassa nyt. Vielä muutama kuukaus sä kielsit käyttäväs mitää, mut kyl mä sillonki tiesin, ettei se oo totta. Mä muistan sun mulle lähettämät kirjeet, sillon ku olit katkasussa, ja mua alkaa itkettää. Sillon sä olit niin täynnä toivoa ja iloa, mut sekin katos yhtä nopeesti ku oli tullukki. Mä muistan ne lukuisat kerrat ku oot retkahtanu uudestaa ja uudestaa, mut aina oot ite päässy kuiville. Nyt mä kuitenki kuulen kun sä pidättelet itkua. "Mä haluun kuiville, mut mä en pääse enää ite irti." Siitä mä tiedän, että sä todellakin oot pohjalla, ei rahaa, ei asuntoa, ei mitään otetta elämään. Mua suututtaa. Mua suututtaa, että meillä on täällä tuhansia ihmisiä samassa tilanteessa, ja kukaan ei auta. Yhteiskunta sulkee silmänsä, kieltäytyy auttamasta.
Joskus mä yritän soittaa sulle, mut sun antama numero ei oo ikinä käytössä. Musta tuntuu, etten mäkään yritä auttaa. Mut mä en tiedä, miten mä voisin auttaa, oon käyttäny jo kaikki keinot.

Mä en tiedä onko se sairaampi ku koskaa, vai onko se vaan lakannu yrittämästä

Mä istun ulkona pelkässä hupparissa vaikka ulkona sataa lunta ja tuuli sotkee mun hiukset takkuun. Nyt on toukokuu, miks helvetissä täällä sataa lunta? En mä kyllä toivo kesäkään, sillon on kuuma, mut on pakko pitää pitkähihasia. Onneks voin vaan sanoo, et palan helposti auringos, ei kukaa sillon kysele enempää.

Mä mietin A:ta, sen päivettyneitä kasvoja, nuhjusia vaatteita ja sitä miten se kiinnittää ihmisten huomion. "Hävettääkö sua koskaan se?", multa kysyttiin vähän aikaa sit. Hävettää. Vaan harva tietää, että mun äiti on alkoholisti, että ne on kävellyt sen ohi kadulla, myös mun seurassa. Mä en tervehdi, en kiinnitä siihen mitään huomiota, mua hävettää. Mua ei hävetä se, että se on alkoholisti, mua hävettää se, mitä ihmiset musta aattelee. Että musta tulee samanlainen, ettei musta oo mihinkään. Tai ehkä ne on oikeessa, ehkä mä seuraan niissä samoissa jalanjäljissä, siltä se alkaa ainakin mun mielestä näyttää. Mä kamppailen niitten samojen asiotten kanssa ku sekin sillon, vielä paljon muunkin. Ehkä musta tulee samanlainen, tai vielä pahempi.

Mä yritän muistaa mistä me puhuttiin viimeks kun nähtiin. Se oli äitienpäivä, se oli leiponu kakun ja viinakaan ei haissu sen vaatteissa, tai sitten mä oon jo tottunut siihen hajuun. Se oli ilonen, puhu, oli se äiti, joka mulla joskus oli. Mut siitäkin päivästä on kohta vuosi. Kohta vuoteen mä en oo nähny sitä selvänä, ikinä ennen en oo oottanu näin kauan. Niistäkin "synttäreistä" sain kuulla totuuden vasta viime viikolla. Kuka juo ittensä niin humalaan omana synttäripäivänään, että tarjoilija joutuu soittamaa taksin kotiin, joka on noin parinsadan metrin päässä? Kuka on sammuneena omassa sängyssä, ku vieraat oottaa ovella? Kuka helvetti tekee niin? Kuka muu ku alkoholisti, jonka elämässä ei oo enää muuta ku viina.

"Ootsä aattelu et jos sä odotat sitä päivää et se on selvinpäin, sä tuskin tuut näkemää sitä enää ikinä?" Oon, mä oon miettiny. Oon miettiny, et jos sitä päivää ei koskaa tuukkaan, et se oisit selvinpäin, mä en tiedä mitä mä teen. Mä en tiedä kumpi mua satuttaa enemmän, se, että mä nään sen niin huonossa kunnossa vai se, etten mä nää sitä ollenkaa. Mä en tiedä kumpaa mä katuisin enemmän, sitä, että mä nään sen aina vaan humalassa ja opin tuntemaan siitä vaan sen puolen, muistan sen vaan sellasena. Vai se, että mä odotan sitä päivää kun se on selvänä, enkä nää sitä ehkä enää ikinä, en opi tuntemaa sitä ollenkaa.
Mä en tiedä onko se sairaampi ku koskaa, vai onko se vaan lakannu yrittämästä, välittämästä musta. En tiedä onks sillä mitään väliä, tai mullakaan, ei kai.

Viime perjantaina nähtiin taas pitkästä aikaa. Mä tiesin sen olevan humalassa jo ennen ku mä näin sen, tai kuulin ees sen äänen. Silti menin, vaikka en ois halunnu, olihan sil kuitenki synttärit. Halasin, mut väljähtäny viina sai mut voimaan pahoin. Siinä me istuttiin sohvalla, se joi kaljaa. Sillon mä oisin tahtonu juosta ulos enkä palata enää koskaan. Olin niin helvetin vihanen, pettyny, mut samalla huolissani. Mä muistan, kuinka se peitteli juomistaan, yritti juoda salaa. Mä muistan kun se häpes. Mä muistan, ku se jakso yrittää, mut ei enää. En tiedä kuinka kauan joku pystyy juomaa ittensä humalaa joka päivä, ennen ku keho lopulta antaa periks. Joka päivä mä pelkään saavani soiton, kuulevani, että se on poissa. Tuntuu kauheelta ees ajatella, mut joskus musta tuntuis, et se ois helpotus. Ei tarvis enää jossitella, pelätä, pettyä aina uudestaa ja uudestaa, yrittää auttaa kymmeniä kertoja, tuloksetta.

Sekava teksti taas vaihteeks, mun ajatukset on vaa niin sekasin, mäki oon niin sekasin

Ehkä oon rikki, mut haluun ite kasaa itteni tai heittää pois

"Oot niin ihanan positiivinen, se auttaa sut vielä pitkälle." Kai mä oon sitäkin, ulospäin mä en ookkaan mitään muuta. Mun kaverit ei koskaan nähny mun itkevän, ei edes sillon, kun oon menettäny mulle maailman tärkeimpiä asioita. Kai mä oon positiivinen, niin mä haluisin uskoa. Silti mun mieli tuntuu olevan mustempi ku vaatteet mitkä mulla on päällä. Silti suurin osa mun päivisä kuluu itsemurhan ajatteluun, suunnitteluun. 

"Oot hauska." En tienny, että paska ja liian musta huumoriki luokitellaan nykyään hauskaks. Ei mussa oo mitään hauskaa, ne ei vaan nää sitä.

Tänään multa kysyttiin, onko mun itsemurha-ajatukset vaan ajatuksia. Musta tuntuu, että kohta enää ei. Mua käskettiin hakemaan apua, koska nyt, jos joskus kuulemma tarviin sitä. Kai mä kaikkien kriteereiden mukaan apua tarvitisin, ehkä jopa osastohoitoa. Mä en kuitenkaan halua sitä, mä en kestäis katsoa mun läheisiä enää sen jälkeen. Mä en kestäis katsoa niitten silmiin, sitä, kuinka pettyneitä ne ois muhun, sitä kuinka huolissaan ne olis musta. Se mitä mä en ainakaan kestäis, olis se, miten ne alkais kohtelemaan mua. Mä en tahdo, että mua käsitellään ku jotain maailman haurainta lasia. Mä en tahdo, että mua kohdellaan ku sairasta, vaikka just sitähän mä oon. Mä en tahdo kenenkään joutuvan miettimään niitten sanomisia mun kanssa, siks, että ne pelkäis satuttavansa mua. Mä en tahdo, että kukaan ei uskalla heittää läppää itsemurhasta mun seurassa, teenhän mä itekki niin. Mä en tahdo, että vakavista asioista tulee tabuja, joista ikinä uskalleta puhua. Mä en tahdo ihmisten alkavan tarkkailevan mua, sanovan mulle, etten mä pärjää yskin. Kyllä mä pärjään, mä lupaan.

Mä tahdon hoitaa tän kaiken niin, ettei muut saa tietää. Muiden ei tarvii saada tietää, ennen ku mä oon valmis. Sitäpaitsi mä oon lähes aina pärjänny yksin, vaikka oon mä saanut paljon apua. Kuitenki niiltä ihmisiltä, jotka ymmärtää, niiltä ihmisiltä, joiden luota voi lähtee vaikka lopullisesti, jos alkaa ahdistaa liikaa. Aina ennenki mä oon salannu sen kaikilta mun läheisiltä, ja ihan syystä.

I need to know before this rips me apart

Oon niin vihanen. Ihan helvetin vihanen, itelleni, A:lle, kai kaikille. Reidet on täynnä viiltoja, syvempiä, parempia, käveleminen on helvettiä. Mun sisään on patoutunu niin paljon tunteita, etten enää pysty käsittelemään niitä, ne purkautuu ihan väärin. En tiedä miks oon niin vihanen, tai ehkä mä tiedänki. Mut miks helvetissä mä oon vihanen asioista, joista on kohta jo 20 vuosikymmentä aikaa? Mä luulin antaneeni anteeks, mut ehkä mä en pysty. Siinä vaiheessa se on helvetin vaikeeta, ku ei tiiä osuko se omalle kohalle, vai onko kaikki vaan sattumaa.

Selaan tunteja erilaisia nettisivuja, "Onko mulla se?". Mahollisuudet on kai 50/50, ehkä paljon vähemmän, ehkä reilusti enemmän, sitä on mahoton sanoo. Mun on pakko saada tietää, vaikka ei diagnoosi muuttas yhtään mitään. Mut ehkä saisin ees mielenrauhan, ehkä mun ois helpompi antaa anteeks. Ehkä mä ymmärtäisin paremmin, en ois niin katkera. On vaa niin raastavaa, ku mihinkää ei saa selvyyttä.

Tahtoisin huutaa päin A:n naamaa, kertoa sille, et sen takia mun unelma ei ehkä koskaan toteudu, sen takia mä tunnen itteni niin helvetin tyhmäks ja huonoks. Mut ehkä se ei ookkaan sen vika, ehkä se onki mun vika, ehkä mä vaan oon tällänen? Ja ei kai sillä oo mitään väliä kenen vika, jos lopputulos on sama, et musta ei tuukkaan yhtään mitään.