I need to know before this rips me apart

Oon niin vihanen. Ihan helvetin vihanen, itelleni, A:lle, kai kaikille. Reidet on täynnä viiltoja, syvempiä, parempia, käveleminen on helvettiä. Mun sisään on patoutunu niin paljon tunteita, etten enää pysty käsittelemään niitä, ne purkautuu ihan väärin. En tiedä miks oon niin vihanen, tai ehkä mä tiedänki. Mut miks helvetissä mä oon vihanen asioista, joista on kohta jo 20 vuosikymmentä aikaa? Mä luulin antaneeni anteeks, mut ehkä mä en pysty. Siinä vaiheessa se on helvetin vaikeeta, ku ei tiiä osuko se omalle kohalle, vai onko kaikki vaan sattumaa.

Selaan tunteja erilaisia nettisivuja, "Onko mulla se?". Mahollisuudet on kai 50/50, ehkä paljon vähemmän, ehkä reilusti enemmän, sitä on mahoton sanoo. Mun on pakko saada tietää, vaikka ei diagnoosi muuttas yhtään mitään. Mut ehkä saisin ees mielenrauhan, ehkä mun ois helpompi antaa anteeks. Ehkä mä ymmärtäisin paremmin, en ois niin katkera. On vaa niin raastavaa, ku mihinkää ei saa selvyyttä.

Tahtoisin huutaa päin A:n naamaa, kertoa sille, et sen takia mun unelma ei ehkä koskaan toteudu, sen takia mä tunnen itteni niin helvetin tyhmäks ja huonoks. Mut ehkä se ei ookkaan sen vika, ehkä se onki mun vika, ehkä mä vaan oon tällänen? Ja ei kai sillä oo mitään väliä kenen vika, jos lopputulos on sama, et musta ei tuukkaan yhtään mitään.