En voi kertoa niistä illoista kun makaan sikiössä olohuoneen lattialla ja itken ikävää ja ahdistusta. En voi kertoa niistä öistä kun kaikki värjäytyy taas verestä enkä mä pysty lopettamaan. En voi kertoa niistä kurkusta alas menneistä lääkekasoista, en junaradalla kävellyistä retkistä, en oman kehon muuttamisesta sotatantereeksi, en omalla hengellä leikkimisestä. En voi, koska tiedän että huolestut ja niin huolestuu kaikki muutkin. Enkä mä tahdo sitä. Pitäis mennä paremmin, asiat menee eteenpäin, mut mä en vaan pysty, palaan aina takasin tähän samaan. Miks en osaa muuttua? Kaikki hokee kuinka ne on ylpeitä, kuinka oon menny niin paljon eteenpäin, mut en mä oo. Oon vaan oppinu peittämään kaiken taas vähän paremmin. Sen sijaan, että oisin laskenu muureja alemmas ja antanu jonkun nähdä mitä sen takana on, oon vaan rakentanu ne korkeemalle ku koskaan ennen. Oon sulkenu itteni tähän vankilaan, mistä en pääse pois. Enkä mä tiedä haluanko edes pois, täällä oon turvassa. Oon turvassa muilta, pelolta, mut en iteltäni. Mut en ois sitä missään muuallakaan.

Mietin entisiä luokkakavereita, kaikki etenee elämässään. Toisilla on jo kaksikin ammattia, mulla ei vielä yhtään. Ne käy töissä, seurustelee, toisilla on lapsiakin. Veljelläkin oli mun ikäsenä jo omakotitalo, nyt kaks. Mitä mulla on? Tusina diagnooseja, luhistuvat kulissit ja olematon elämänhalu.
Ei kaikki ole aina itsestä kiinni, kyllä mä sen tiedän, en mä valinnu diagnooseja mitkä tekee mun elämästä helvettiä. En mä valinnu sairastuvani. En mä valinnu kriisejä, vastoinkäymisiä ja päälle vyöryvää paskamyrskyä. En vaan osannut väistää, en selviytyä niin kun muut, ei mulla ollu keinoja. Eikä sekään oo mun valinta, eikä suoranaisesti mun vika. Silti syytän ja rankaisen itseäni siitä. Silti kun katsoo muiden etenevän elämässä ja itse hakee viidettä kertaa opiskelemaan, on tunne että ois voinu tehdä enemmän. Ois pitäny tehdä enemmän. Täyttää päivät muullakin kun itsevihalla ja järjettömillä ajatusketjuilla ja impulsiivisuudella. Asettaa viikon päätteks muitakin tavotteita kun yrittää olla tappamatta itteäni. Yrittää päästä siihen tavotteeseen. Ois pitäny. Silti en tehny. En oo tehny muuta kun maannut kotona toivoen, että vielä joskus on rohkeuttaa päättää mun päivät jos joku muu ei tee sitä ensin.
En oo viimesen kahden ja puolen vuoden aikana saavuttanu yhtään mitään. Jos yliannostusten ja viiltojen lukumäärän henkilökohtasen ennätyksen rikkomista ei lasketa. Odotan ja odotan, enkä ees tiedä että mitä. Sitäkö, että asiat vaan tapahtuis? Että elämänhalu kävelee vastaan nurkan takaa? Että lääkkeet poistaa kaiken paskuuden ja kaikki on hyvin? Ihan kun asiat vaan tapahtuis jotenkin itestään ilman että tekisin yhtään mitään. Mun täytyis tehdä paljon töitä asioitten eteen, työstää asioita terapiassa ja ihan tosissani yrittää. Mut miten? Miten jaksan tehä mitään kun valun syvälle tähän mustuuteen. Tähän lohdulliseen lohduttomuuden tunteeseen. Miten jaksan enää haluta mitään muuta kun että mun elimet lopulta lakkaa toimimasta. Miten jaksan kohta enää hengittää? En usko että jaksan enää kauaa. Viimesimmän itsemurhayrityksen vuosipäivä lähestyy ja joka ikinen solu mussa huutaa, että se on merkki. Että nyt mun täytyy onnistua. 

Näin se menee aina. Lisää ja lisää. Ja sitten on taas vekki jossain. Syvempi, parempi ku koskaan ennen. Ehkä must tulee samanlainen kun susta, mut niin erilainen. Ehkä en kuole promilleihin tai niiden puutteeseen vaan verenhukkaan. Ehkä meissä on liikaa samaa, onhan mussa puolet sua. Ehkä enemmänkin. En pysty lopettamaan tätä, en tiedä haluanko. Läkkeet huutaa mun nimeä, niin köysikin. Pystynkö vastustamaan, en tiedä, en enää.

Ja niin siitä tulee yks parhaimmista, ehkä tulee toinenkin. Endorfiini ja dopaamini valtaa koko kehon, silloin on vaikea lopettaa, ehkä jopa mahdotonta. Ehkä nyt ymmärrän, ehkä nyt ymmärrän kaiken sen mikä sai sinut jäämään siihen noidankehään. Ehkä en koskaan tule ymmärtämään. Ehkä minulle se tarkoittaa päivystysreissuja liian usein, sinulle sammuttuja aamuöitä. Minulle tikkejä, leikkauksia ja lääkehiiltä, sinulle Delirium tremensiaa, juoppohulluutta ja katkaisuhoitoja. Kumpi vaihtoehto on parempi, ei kai kumpikaan toista parempi.

Koira tulee viereen, ei lähde vaikka käsken. Se tietää ettei kaikki ole hyvin, aistii kaiken liian hyvin. Silti ei osaa lohduttaa, ehkä en edes kaipaa sitä. Kaipaan rauhaa, yksinäisyyttä ja kaikkea sitä muuta mitä minulla ei koskaan ollut.

Ensin se kipu saa irvistämään, mutta kun jatkaa, endorfiiniryöppy muuttaa kivun vähitellen helpotukseksi, jopa nautinnoksi. Kun pääsee tarpeeksi syvälle, kipu lakkaa kokonaan. Pienten hermosolujen tuhouduttua ei enää tunne, kuulee vain terän raivaavaan tietään seuraavan kudoskerroksen läpi. Sen jälkeen kipu alkaa taas, pahempana. Sitten sitä joko lopettaa tai taistelee sitä kipua vastaan dopaamiinin voimalla, koska on varma, että syvemmältä löytää jotain parempaa. Jotain, mitä ei ole ennen nähnyt, mutta tahtoo. Sitä tahtoo näyttää itselleen, että pystyy siihen; taistelemaan omaa järkeään vastaan. Kun ei pysty mihinkään muuhun, niin edes siihen.

Koko paletti hajoaa taas käsiin. Lipsun takaisin vanhoihin tapoihin, vaikka meni kai jo vähän paremmin. Takerrun vaa'an lukemaan ja kaikin voimin hilaan sitä alemmas. Itseviha nostaa päätään rajummin kun koskaan. En kestä itteäni näin, oon viallinen, vääränlainen. Tartun terään, tänäkään kesänä en kulje lyhythihaisessa, tuskin ensi vuonnakaan, ei näin syvät arvet ikinä vaalene. Jään jumiin niihin samoihin vanhoihin ajatuskeloihin mitkä eivät ikinä johda mihinkään. Vajoan takaisin siihen mustaan. Se on pelottavaa. Mutta siellä olen turvassa, siellä kukaan ei satuta. Enkä minä tiedä paremmasta. Tästä tulee hallitsematonta, kaoottista sotkua. Epävakaata veitsenterällä taiteilua, veitsi leikkaa minut kahtia. Ei ole enää minua, vain irrallisia osia jostakin, joka joskus oli. Nyt ei ole enää mitään, ei yhtään mitään.

Miks kaiken piti mennä näin? Miks sun piti lähteä niin äkkiä? En saanut jättää hyvästejä, en kertoa että rakastan tai edes vastata puhelimeen. Triggereitä tulee liikaa enkä voi estää niitä tunkeutumasta tajuntaan. Äidin laulu kaikuu päässä, en tahdo kuulla, ikävä on liian kova. Kaikki muistuttaa liikaa, en tahdo ajatella äitiä, en nyt, en pysty. Äiti on poissa. Poissa poissa poissa mä tiedän, mut en vieläkään haluu uskoa sitä. Vaikka on mennyt jo puolitoista vuotta. Kaikki ne muistot puskee pintaan, en tahdo muistaa. Et se ollut sinä, se sanoja sopertava ja askelia haparoiva ihmisraunio. Se kuoreensa sulkeutunut viinan katkuinen ihminen. Se et ollut sinä, se oli joku muu. Entä jos en lopulta enää muista oikeaa sinua? Sitä elämäniloista ja empaattista sinua. Sitä etäisesti äidillistä hahmoa. Mitä jos ei jää jäljelle muuta kuin tämä pohjaton ikävä ja musertava syyllisyys? Jos minusta ei jää jäljelle mitään kun puolet minusta puuttuu jo?

Ja siellä olin, huutoitkin repiessä verisiä lakanoita irti patjasta. Keräämässä niitä satoja tyhjiä oluttölkkejä, siivoamassa sitä valtavaa vuosien aikana kertynyttä sotkua. Tunnit tuntuivat ikuisuudelta, niin ne tuntuvat yhä joka kerta kun palaan. Siellä olin, hysteerisenä yrittäen etsiä jotain mitä tiesin etten koskaan löytäisi. Vastauksia, palasia mistä voisin koota kokonaisuuden. Ei missään ollut mitään järkeä, ei vieläkään ole. Siellä olin, käsittämättä että sinä et enää ole, että sinua ei enää ole. Etkä enää tule. Sitä on vieläkin liian vaikea käsittää. Niin kai ihmisen mieli toimii, sulkee kaiken ulkopuolelle pitääkseen yksilön hengissä. En anna niille tunteille tilaa, en sijaa hengittää. Ne murskaa alleen liian helposti ja nopeasti, enkä minä pysty siihen. En minä pysty tähän, elämään. Pystyn vain selaamaan ohi menevien junien aikatauluja ja miettimään minkä alle astun.

Nukahdan auringonnousun aikaan ja toivon etten herää edes sen taas laskiessa. Kohta se ei enää laske, ehkä mäkään en sitten enää herää. Lasken tunteja, mutten saa otetta niistä, en hahmota ajan kulua. Sekoan laskuissa, onko kulunut kaksi vai kahdeksan tuntia? Kauanko olen istunut sohvalla tekemättä mitään, vai olenko tehnyt jotain? En muista, en tiedä. Kaikki on vaan samaa harmaata mössöä. Aurinko nousee, mä vetäydyn takaisin peiton alle. Ahdistaa aurongonvalo ja kuumus, ahdistaa ihmiset. Kesä tulee, ahdistaa. Tai kesähän on jo täällä, voiko sen vielä perua? Kesäöitä mä kuitenkin rakastan, valoisia ja viileitä yöllisiä lenkkejä. Silti pleottaa. Pelottaa että tästä kesästä tulee samanlainen ku kaikista muistakin. Kesät on mulle kaikista vaikeinta aikaa. Pitäis olla sosiaalinen ja nähdä ihmisiä, nauttia. Mut mä en osaa enkä halua, oon liian väsynyt. Muistelen viime kesää, vaikka en muista siitä paljoa. Yhden piknikin, vai oliko sekin jo ennen vappua? Muistan itsemurhayrityksen, jos sitä sellaseks voi sanoa. Ei hengenlähtö lähellä ollu, mut en tiiä miks tein sen. Kai mä vaan halusin pois. Entä jos kaikki se taas palaa takasin? Jos musta ei koskaan tuu normaalia, jos oon aina vaan epävakaata roskaa? Jos tää kesä olis viimeinen, olispa tää viimeinen.

Mä seison parvekkeen reunalla, mietin kuinka helppoa ois vaan hypätä. Tai ei oikeastaan ees hypätä, vaan tiputtautua. Päästää kaikesta irti. Uskaltaisinko mä tehdä sen? En ehkä parvekkeelta, jostain korkeammalta, varmemmalta paikalta. Joka päivä mä mietin sitä, tai junan alle jäämistä, tai hirttäytymistä, tai yliannostusta. Ihan mitä tahansa, että tää paska loppuu. En jaksa enää tätä loputonta kierrettä, että mulle annetaan pieni toivon kipinä, joka sammuu taas yhtä nopeasti kun tulikin. Ja sitten mä vajoan yhä syvemmälle tähän paskaan enkä jaksa välittää enää mistään. En edes niistä rakkaimmista asioista. Palaan takas niihin samoihin ajatuksiin, sairaisiin kieroutuneisiin ajatuksiin mitkä ei oo totta mut en osaa päästää irtikään. Ehkä en tiiä mikä tai kuka oon ilman niitä, en kai mitään. Onko pakko jaksaa enää, haluun vaan luovuttaa ja lakata olemasta. Kunpa kukaan ei välittäis, ei kaipais enää koskaan ─ niin tää olis paljon helpompaa. Olisin jo poissa.

18.10.2018

"Nään unta, missä hukun omaan vereeni. Tai oikeastaan hukuttaudun, enkä yritä pelastautua. Nukun vain lyhyitä pätkiä, ja sisäisesti huutoitken ahdistusta pois. Kaikki ahdistaa, kaikki rästissä olevat tehtävät, auto on rikki, tilillä rahaa vaan muutama kymppi, työkkärin miljoona kirjettä vaikka mun pitäis olla saikulla. Joka päivä mä mietin soittavani häkeen ja sanovani, etten jaksa enää, että mä tapan itseni jos en nyt saa apua. Se kuulostaa kuitenkin radikaalilta, enkä mä pysty soittamaan puheluja paitsi pakon edessä. Joka päivä mä teen uuden suunnitelman miten mä lähden täältä. Katson koiraa silmiin ja toivon, että voisin varastaa edes osan siitä ilosta ja energiasta itselleni. En kuitenkaan voi, voin vaan romahtaa suihkun lattialle itkemään ja odottaa, että keuhkot saa taas happea. Voin vaan kirjottaa ja kirjottaa, niin kauan etten enää keksi mitään mistä kirjoittaa - kaikki on sanottu. Kaikki on niin ristiriitasta, mulle menee kai ihan hyvin, pystyn tekemään asioita mut silti en pysty oikeen mihinkään. Tänään lähdin kaupasta itku kurkussa, koska en osannu päättää mitä ostan."



Tuntuu et oon edelleen samassa pisteessä. Edelleenkin kaikki ahdistaa. Edelleen nään painajaisia, tosin paljon pahempia. Edelleen mä mietin itsemurhaa päivittäin. Edellenkään en nuku enkä osaa päättää mitä ostan kaupasta. Tuntuu ettei mikään oo muuttunu, vaikka kaikki on muuttunu. Kaikki muu paitsi minä.

Mun ei pitäis olla täällä, eihän?

Päivät valuu hukkaan, en saa otetta mistään hetkestä. Silti teen enemmän asioita kun ennen, mutta jälkeenpäin en muista niistä mitään. Tuntuu et oon irrallinen kaikesta, eniten itestäni. En osaa selittää sitä. En oo läsnä missään hetkessä, en vaikka kuinka yritän. Ihmisten sanat lipuu ohi, en pysty tarttumaan niihin. Kaikki on muuttunu niin paljon, enkä mä tarkkalleen ottaen tiedä et mikä enkä varsinkaan et mihin suuntaan. Ihan joka hetki mä en enää haluu kuolla, mut sillon ku haluan, se tunne on voimakkaampi ku koskaan ennen, se valtaa mut kokonaan. Yritän kaikkeni et asiat tuntuis joltain, mut silti en tunne mitään - pelkkää tyhjyyttä. Edes itteni satuttaminen ei tuo mulle sitä euforiaa mitä ennen, sekään ei tunnu miltään. Tuntuu vaan et lääkitys on korostanu epävakaan piirteitä mut eri piirteitä kun ennen. En oo niin reaktiivinen kun aikasemmin, oon pelkkä tyhjä kuori. Tai ehkä se on tää unettomuus, mille kukaan ei osaa tehä mitään, vähiten mä ite. Epävakaata roskaa mä oon jokatapauksessa. Ei mua edes kannata hoitaa, en mä pysty tästä kuntoutumaan vaikka yritän, nyt ihan oikeesti yritän. Muille se ei ehkä näytä siltä, muille oon vaan saamaton ja laiska. Turhake. "Tappaisit ittes" niinkun velikin totes mulle. Vitsillä ehkä, mut tottahan se on. Mun ei pitäis olla täällä; olla olemassa.