En voi kertoa niistä illoista kun makaan sikiössä olohuoneen lattialla ja itken ikävää ja ahdistusta. En voi kertoa niistä öistä kun kaikki värjäytyy taas verestä enkä mä pysty lopettamaan. En voi kertoa niistä kurkusta alas menneistä lääkekasoista, en junaradalla kävellyistä retkistä, en oman kehon muuttamisesta sotatantereeksi, en omalla hengellä leikkimisestä. En voi, koska tiedän että huolestut ja niin huolestuu kaikki muutkin. Enkä mä tahdo sitä. Pitäis mennä paremmin, asiat menee eteenpäin, mut mä en vaan pysty, palaan aina takasin tähän samaan. Miks en osaa muuttua? Kaikki hokee kuinka ne on ylpeitä, kuinka oon menny niin paljon eteenpäin, mut en mä oo. Oon vaan oppinu peittämään kaiken taas vähän paremmin. Sen sijaan, että oisin laskenu muureja alemmas ja antanu jonkun nähdä mitä sen takana on, oon vaan rakentanu ne korkeemalle ku koskaan ennen. Oon sulkenu itteni tähän vankilaan, mistä en pääse pois. Enkä mä tiedä haluanko edes pois, täällä oon turvassa. Oon turvassa muilta, pelolta, mut en iteltäni. Mut en ois sitä missään muuallakaan.