"Muistan kun sun veli heräs huutamaan öisin kun se näki painajaisia, säkin heräsit mutta makasit tai istuit vaan hiljaa sänhyssä. Et koskaan itkenyt nälkää, väsymystä tai mitään muutakaan paitsi kovaa fyysistä kipua. Monena yönä kun heräsin, katsoin sun sänkyyn ja säkin olit hereillä. Usein istuit vaan ilmeettömänä ja hiirenhiljaa sängyssä, et kurottanut käsiä tullaakses syliin. Se oli jotenkin tosi aavemaista ja sydäntäsärkevää, normaalisti niin pieni lapsi itkee jos herää yöllä. Sä et itkeny, ehkä siks että jo ihan vauvana huomasit ettei kukaan tuu, vaikka kuinka itket. Kaksvuotiaana söit yhtä isoja annoksia kun iskä, olin varma että halkeet. Söit lautasen aina niin tarkaan tyhjäks että se näytti puhtaalta. Neuvolassa sanottiin että lämmintä ruokaa tuskin on ollu tarjolla joka päivä, jos ees joka viikko. Enkä mä tiedä mitä kaikea muuta oot jääny vaille jo ihan syntymästä asti"  Mä tiedän.

Rakkautta
Huolenpitoa
Välittämistä
Läsnäoloa
Eniten kaikkea sitä mitä oisin tarvinnu
Ei kaksivuotiaan perustarpeita voi tyydyttää kekseillä ja lastenohjelmilla



Niin paljon asioita mitä en muista, niin paljon mitä en koskaan saa tietää. Tuntuu mahdottomalta yrittää rakentaa omaa identiteettiä pienistä palasista kun omaa historiaa ei tiedä tai muista. Kun viimesetkin itsetunnon rippeet on revitty riekaleiks. Kun peilistä katsoo muukalainen ja mikään ympäristöstä saatu positiivinen palaute ei tunnu istuvan omakuvaan. Omakuvaan, joka on rakentunut koulukiusaajien väitteiden varaan eikä tilaa ole jäänyt enää millekään muulle. Ehkä en koskaan opi tuntemaan itteäni ja vielä vähemmän rakastamaan tai edes arvostamaan.