Mä en voi saada mitää, jos mun täytyy jäädä tänne

Pyöräilen yöllä uimaan. Pyöräilen kaatosateessa. Valvon auringonlaskuun asti. Juon aamukahvia yksin keittiössä isosta mukista. Katson valokuvia ja itken, ilosta vai surusta, mä en tiedä. Käyn juoksemassa ja keuhkoihin sattuu. Katon leffaa ja nukahdan. Syön jätskiä ja mua alkaa ällöttää, heitän sen roskiin. Nukun kahteen asti iltapäivällä, en saa mitään tehtyä. Katon puhelinta, mut en jaksa vastata ihmisille, edes sulle. Ja mitä enemmän mä mietin, sitä enemmän mua ahistaa, ja sitä vaikeempaa kaikki on. Mut mitä enemmän mä saan olla yksin, mitä enemmän mä saan elää mun omaa päivärytmiä, ja tehä niitä asioita, mistä mä nautin, sitä vapaampi mä oon, sitä helpompi mun on hengittää. Ja siks mä tahdon pois täältä, pois näitten sienien keskeltä, kauemmas näistä muistoista. Mä tahdon paikkaan, missä mun seiniä koristaa taulut eikä nää ikävät muistot. Mä tahdon paikkaan missä seinät tuo mulle turvaa, mä tahdon johonkin missä ilmaa on helpompi hengittää. 

Te sanotte, että mä en oo valmis lähtemään vielä, mut kyl mä oon. Mä osaan olla yksin, mä oon ollu yksin niin kauan ku mä muistan. Ja mä tahdon olla yksin, tai en ihan. Mä tahdon koiran, sit ku mul on voimavaroja pitää siitä huolta. Mä tahdon rakastaa, sit ku mä oon siihen valmis. Mä tahdon paljon, ja mä aion saada paljon. Mut mä en voi saada mitään, jos mun täytyy jäädä tänne. Aika on ku pysähtyny täällä, viimeset viis vuotta kaikki on ollu samanlaista. Mun täytyy jatkaa eteenpäin, vaikka mä en tahdokkaan. Mä kannan osan näistä muistoista, ja tän ikävän kokonaan, uuteen kotiin. Siellä se voi asettua toiseen paikkaan, etsiä paikan, jossa se pysyy, kunnes mä otan sen esiin. Uudessa kodissa mä en anna sille valtaa täyttää kaikkia huoneita. Uudessa kodissa mä laitan muistot laatikkoon, ja kaivan ne sieltä, kun meinaan unohtaa. Kaikista ikävimmät ja kauheimmat muistot, niille mä en mahda mitään. Niitä mä kannan mun sydämen päällä kaikkialle. Ja ehkä niin on hyvä, niin mä en ainakaan koskaan unohda, niin mun vapaudellakin on rajat.

Anna mun matkustaa aikaan, jossa mua ei koskaa ollutkaa

Sä sanoit et oli kivaa, mut kyl mä nään sun vuosien kuluttamien valheitten läpi. Sä et luvannu mitää, sanoit vaan et ois kiva nähä ens viikolla. Mäki sanoin et oli kiva nähä, ja et toivottavasti nähää pian uudesta. Joo, mä valehtelin, mut vaan siks, koska mä en uskalla kertoo sulle totutta. Kyl mä haluu n nähä sua, joka päivä mä vaan ootan et millon nähää. Joka päivä mä toivon, et me voitais taas nähä. Ja sun mielestä me voidaa nähä koska vaa. Mut mä oon asettanu sulle tietyt ehdot, enkä mä pyydä sulta paljoa, mut silti näköjää liikaa. Miks mä oon se joka oottaa meistä enemmän, vaikka mä oon se, joka on ne ehdot asettanu? Mut sä oot kuitenki se este miks me ei voida nähä.

Mä pyydän sulta kahta päivää, kuukaudessa, en enempää. Se on 24 päivää vuodessa, ja sen lopun sä voit käyttää ihan miten haluut. Ja se on ainoo asia mitä mä sulta pyydän, ja se et pysty ees siihen. Mä tiedän, mä tiedän, mä tiedän, et sä oot sairas. Mä, jos kuka sen tiedän, mut mua sattuu, aina enemmän ja enemmän, mitä enemmän aikaa kuluu siitä, millon mä viimeks oon nähny sut kunnossa. Mua sattuu, koska mä oon niin helvetin huolissani. Mä oon niin helvetin huolissani, koska siitä ei oo hirveen kauaa, kun sulle ei ollu vaikeeta pitää kiinni asiosta, mistä sovittii. Mä oon tullu vastaa, ja paljon, mut ei munkaa rajat veny loputtomii. Munki kuminauha joskus katkee. Enkä mä pyydä sua venymään äärirajoille, mä pyydän sua astumaa ulos sun mukavuusalueelta. Niin mäi joudun tekee, joka kerta ku mä nään sut. Ja mä tiedän ettei se oo helppoo, mut mä oon pystyny siihen joka kerta, mikset sä vois ees yrittää?

stuck inside these four walls

Sä et voi pitää mua vankina näitten sienien sisällä vielä kahta vuotta. Me puhuttiin vuodesta, ehkä jopa muutamasta kuukaudesta. Ymmärrätsä, et mä oon suunnitellu kaiken, siis aivan kaiken jo valmiiks? Kuinka mä haen apua, ku sä et oo mua tuomitsemassa. Kuinka mä saan vihdoin hengittää seinien sisällä, jotka tuntuu musta turvallisilta. Eksä ymmärrä et nää muistot repii mut ihan rikki? Ja tää hiljaisuus tappaa mut.
Tässä ei oo kyse vaan siitä mitä sulle tapahtuu, kun sä jäät yksin. Täs on kyse myös mun elämästä, mitä mulle tapahtuu jos mä joudun jäämää tänne, Jos sä haluut nähä mut elossa, niin sä päästät mut menemään, viimestään vuoden päästä. Enempää mä en jaksa oottaa. Mä ootin jo yhen vuoden enemmän ku piti. Sä et ymmärrä, mut mun on pakko päästä pois täältä, sinne missä muistot ei oo tuoreita ja ilmaa on helppo hengittää.

Sä syötät mulle sanoja, ja se toinen antaa kirjaimia, joita mä en osaa laitaa oikeesee järjestyksee

Sä saat mun pään ihan sekasin
enkä mä puhun nyt rakkaudesta
Sä syötät mulle valheita, totuuksia, jotain siltä väliltä
ja mä muistan, mut sä et, ainaki sä sanot niin

Mä en tiedä mitä mä uskon, en sua, mut mua en ainakaa
En luota suhun, mut itteeni vielä vähemmän
Sä valehtelet mulle, kai se on helppoo ku sun ei tarvii kattoo mua silmiin

mut mä valehtelen itelleni enemmän
sulle mä oon kuitenki rehellinen
En ehkä kerro kaikkee
en haluu vaivata
en haluu päästää sua liian lähelle

mä haluun olla se, joka lähtee ensin
niin se sattuu vähemmän



Ja sinä, Miks mä edes odotin sulta mitää? Miks mä annan sun tehä aina näin? Tää ei oo oikein, mut onks tässä mitää väärääkää? Mä en tiedä.
Mä ootan ja ootan, mut mä ootan ihan turhaan. Mä toivon ja toivon, mut ei se auta. Sä et muutu, et ainakaa paremmaks. Sä lupaat ja lupaat, mut sä et koskaa pidä mistää kiinni. Me sovittiin aika millon nähää, mut sä olit myöhässä. Kai mun pitäs olla ilonen, et me ylipäätää ees nähtii, mut mä en oo. Mä oon pettyny, koska sä et ollu taaskaa sä, mä näin vaa sut.
Sä olit epäkohtelias, ja mua hävetti. Mua hävetti enemmän sun, ku mun puolesta. Ja mun tekis mieli huutaa sulle, kertoo sulle kuinka helvetin paljon sä satutat mua, mut mä tiedän et se ei muuttais mitää. Ja mä en voi mitenkää kuvailla sitä kipua ja kärsimystä sä mulle aiheutat. Aina sanotaan, et kärsimys on valinta, mut ei se oo. Mä kärsin sun takia, henkisesti, ja fyysisesti. Mut silti mä rakastan sua, vaikka sä et ikinä rakastais mua takas. Mä tiedän, et on paljon asioita, mitä mä en voi muuttaa, mut miks niitten asioiten pitää olla just niitä, jotka sattuu kaikista eniten?

Mun tekis mieli sanoo sulle hyvästit, mut sä tiedät et mä en voi. Tähänkään päivään mennessä, mä en oo sanonu hyvästejä niillekkään, joista mun ois pitäny jo päästää irti. Ehkä mä en koskaan opikkaa, ehkä mä vaa kannan sitä katrasta mun mukana, kunnes se kasvaa ja pysäyttää mun matkan.

Sä et oo itsekäs, sairas vaan

Sä sanoit, ettei sua kiinnosta, mitä meille tapahtuu, kunhan H ei vaan jätä sua. Mä en muista paljoakaa niistä ajoista, ja sä varmaan vielä vähemmän. Sä olit sairas, ihan todella sairas. Ja muut ehkä pitäis sua itsekkäänä kun sä valitset aina pullon meidän sijaan. Mut et sä oo itsekäs, sä oot vaan sairas. Ja sä oot jo niin sairas, et ei muut voi auttaa sua. Sun pitäis ymmärtää, et alkoholismi on myös läheisten sairaus. Ja ehkä siks monet ajattelee, et sä oot itsekäs ku sä vaan jatkat ja jatkat, välittämättä muista ollenkaa. Mut mä ymmärrän, mä tiedän miltä tuntuu ku millään ei oo enää mitää välii, ja kaikki on vaa "ihan sama". Kyl mä tiedän kuinka paljon helpommalta elämä tuntuu sen sumuverhon takaa, mä tiedän sen ehkä liian hyvin. Ja mä yritän parhaani, etten mä seurais sun jalanjäljis, mut must tuntuu et mul ei oo voimii raivata mun omaa polkua. Mä oon pahoillani, mut mä en jaksa enää, ja mä tiedän ettet säkää enää kauaa.

En kai mä voi syyttää teitä mistään

Mä katoin vanhoja valokuvia. Ihmiset hymyilee, mut sä et. Tiesitkö sä jo silloin? Tieskö H jo silloin? Ja miks muut hymyilee, ihan ku ne ei tietäis, vaikka kyl ne ties. Miks kukaan ei tehny mitää, sanonu mitää, katto vaan vierestä. Mut nyt ku mä mietin, mä en tiedä oisinko mäkää uskaltanu. Tuskinpa. Enhän mä nytkään uskalla soittaa edes puolitutulle.

Enkä mä usko, että mä oisin voinu satuttaa mun läheisiä niin. Vaikka toisaalta mä olisin pelastanu elämiä. Mä yritän ymmärtää, mut must tuntuu et mä en silti ymmärrä. Mut en mä osaa olla vihanen tai katkera, en edes pettyny. Vaikka se oli sillon jo myöhästä, ois asiat voinu päättyä paljon huonomminki.

Mut mä silti mietin, miks asioiden piti mennä niin, koska ne ois voinu mennä ihan toisin, paljon paremmin. Vaikka en mä usko et se muuttais yhtää mitää. Kai mä oisin silti tässä ja nyt, samanlaisena. En mä voi alkaa syyttää tai tuomitsemaa

ketää, enkä mä edes halua. Mut anteeksipyyntö ois ihan paikallaa. Ja mä voisin kai puolestani sanoa kiitos.

Älä pyydä mua enää palaamaa, oot jo myöhässä

Näinkö tää nyt loppuu? Yhteen virheeseen? Virheeseen, josta me molemmat ollaan jo maksettu kova hinta? Vaikka toisaalta, onks sillä enää mitään väliä?
Me molemmat mokattiin. Ja mä en tiedä kumpaa tässä vois syyttää. Kai me oltiin molemmat olosuhteiden orjia ja liikaa ympäristön vaikutuksen alaisia. Mut silti mä en ymmärrä. Ja ehkä mun ei tarvii. Jos mä en ymmärrä mun omaa peilikuvaa, sen enempää kun kemiallisia kaavoja tai fysiikan lakeja. Mä vaan mietin, onko millään enää mitään väliä. Nyt kun asiat on toisin, mä en tiedä kumpaa mä oon enemmän: vapaa vai vankina. Koska sä olit ne kahleet, joista mä en koskaan halunnu irti. Ja mun mieli se vankila, joka suojelee maailmalta. En mä osaa ees selittää, ja ehkä just siks kaikki meni niinku meni. Mut miten mä voisin selittää asioita, joita mä en itekkään ymmärrä. Kyllä mä voin lukea kirjan kielellä, josta mä ymmärrän vaa muutamia sanoja. Mut en mä voi kertoa siitä kirjasta mitää. Ja musta tuntuu, et se on se asia, mitä sä pyydät multa: selittämään asioita, joita mä en itekkää käsitä. Enkä mä ymmärrä miks. En ymmärrä miks sä valehtelit mulle niin monesta asiasta, niin monta kertaa. vaikka rehellisyys oli ainoo asia mitä mä pyysin sulta. Mut ei kai sillä oo enää mitää väliä. Ei mulla oo enää mitää väliä. Mä oon pahoillani, et asiat meni näin. Mä oon pahoillani kaikesta. Mun on aika nyt mennä. Anteeks.

Miks just nyt, kaikien näitten vuosien jälkee?

Miks sä päätit kertoa just silloin?
Pelkäsitsä et saan tietää jostain muualta?
Vai eiks se koskaa ollu salaisuus, vaan asia jota sä et koskaa kertonu?

Kaikki todistusaineisto oli niin lähellä
olisin voinu löytää ne millon tahansa
unohditko sä ne?
vai jätitkö ne tarkotuksella?

Halusitsä valistaa ja varottaa mua?
Ja siks kerroit
vai ajattelitsä
et mä oon tarpeeks vanha
kestämään totuuden
et mä ansaitsen tietää sen

Mä löysin tänään kaiken sen
mistä sä jo kerroit
mut sä et kertonu kaikkee
vaan sen mitä halusit

nyt mä tiedän enemmän
sustaki
ja ymmärrän paremmin
mut miks mä löysin tän vasta nyt?
nyt kun sä oot poissa?

Kerro mulle, miten mä selviän tästä, viimeks ei menny ihan putkeen

Sä huudat raivoot ja itket. Ja mä istun keittiön pöydän ääressö, en sano mitään, en uskalla kattoo ees silmiin. En tiedä mitä sä aiot, ja mua pelottaa, sun puolesta. Mäkin itken, tunteja ja tunteja mun huoneessa, koska mä en tiedä jaksanko enää. Itken ja itken, annan terän tutustua uusiin alueisiin. Kesäkin on tulossa, ei kiinnosta. Voisinpa vaan nukkua seuraavat kuustoista viikkoa.
Teen koulujuttuja kymmenen tuntia, ja siltikään en saa kun pari hassua esseetä kirjotettua loppuun. Meen nukkumaan aamukolmelta ja herään kahdelta. Tätäkö tää on? Huomenna herään taas puol kuudelta, vaikka meen nukkumaan vasta neljältä. En jaksa enää

Naru kaulaan ja menoks

Unirytmi on päin helvettiä, ollu jo useemman viikon. Valvon aamukolmeen ja herään kuudelta, nukun dösässä, melkeen koulussaki, nukun taas dösässä, yritän pysyy hereillä kotona, nukahdan taas aamukolmelta, herään kuudelta, nukun dösässä... ja sama jatkuu päivästä ja viikosta toisee. Ja se vie ihan äärettömästi mun voimia, ihan ku en ois henkisesti muutenki uupunu. Tyypit kehottaa liikkumaa, syömää hyvin ja välttämää kahvia. Mut ei ne tajuu, ei kofeiini estä mua nukkumasta, enkä mä osaa syödä niinku "normaalit" ihmiset, ja miten hitossa jaksaisin lähtee lenkille jos tuskin jaksan nousta aamulla sängystä? Voisin vaan kuolla pois, naru kaulaan ja menoks, pillerit alas ja hyvää yötä.