Näin se menee aina. Lisää ja lisää. Ja sitten on taas vekki jossain. Syvempi, parempi ku koskaan ennen. Ehkä must tulee samanlainen kun susta, mut niin erilainen. Ehkä en kuole promilleihin tai niiden puutteeseen vaan verenhukkaan. Ehkä meissä on liikaa samaa, onhan mussa puolet sua. Ehkä enemmänkin. En pysty lopettamaan tätä, en tiedä haluanko. Läkkeet huutaa mun nimeä, niin köysikin. Pystynkö vastustamaan, en tiedä, en enää.

Ja niin siitä tulee yks parhaimmista, ehkä tulee toinenkin. Endorfiini ja dopaamini valtaa koko kehon, silloin on vaikea lopettaa, ehkä jopa mahdotonta. Ehkä nyt ymmärrän, ehkä nyt ymmärrän kaiken sen mikä sai sinut jäämään siihen noidankehään. Ehkä en koskaan tule ymmärtämään. Ehkä minulle se tarkoittaa päivystysreissuja liian usein, sinulle sammuttuja aamuöitä. Minulle tikkejä, leikkauksia ja lääkehiiltä, sinulle Delirium tremensiaa, juoppohulluutta ja katkaisuhoitoja. Kumpi vaihtoehto on parempi, ei kai kumpikaan toista parempi.

Koira tulee viereen, ei lähde vaikka käsken. Se tietää ettei kaikki ole hyvin, aistii kaiken liian hyvin. Silti ei osaa lohduttaa, ehkä en edes kaipaa sitä. Kaipaan rauhaa, yksinäisyyttä ja kaikkea sitä muuta mitä minulla ei koskaan ollut.

Ensin se kipu saa irvistämään, mutta kun jatkaa, endorfiiniryöppy muuttaa kivun vähitellen helpotukseksi, jopa nautinnoksi. Kun pääsee tarpeeksi syvälle, kipu lakkaa kokonaan. Pienten hermosolujen tuhouduttua ei enää tunne, kuulee vain terän raivaavaan tietään seuraavan kudoskerroksen läpi. Sen jälkeen kipu alkaa taas, pahempana. Sitten sitä joko lopettaa tai taistelee sitä kipua vastaan dopaamiinin voimalla, koska on varma, että syvemmältä löytää jotain parempaa. Jotain, mitä ei ole ennen nähnyt, mutta tahtoo. Sitä tahtoo näyttää itselleen, että pystyy siihen; taistelemaan omaa järkeään vastaan. Kun ei pysty mihinkään muuhun, niin edes siihen.

Koko paletti hajoaa taas käsiin. Lipsun takaisin vanhoihin tapoihin, vaikka meni kai jo vähän paremmin. Takerrun vaa'an lukemaan ja kaikin voimin hilaan sitä alemmas. Itseviha nostaa päätään rajummin kun koskaan. En kestä itteäni näin, oon viallinen, vääränlainen. Tartun terään, tänäkään kesänä en kulje lyhythihaisessa, tuskin ensi vuonnakaan, ei näin syvät arvet ikinä vaalene. Jään jumiin niihin samoihin vanhoihin ajatuskeloihin mitkä eivät ikinä johda mihinkään. Vajoan takaisin siihen mustaan. Se on pelottavaa. Mutta siellä olen turvassa, siellä kukaan ei satuta. Enkä minä tiedä paremmasta. Tästä tulee hallitsematonta, kaoottista sotkua. Epävakaata veitsenterällä taiteilua, veitsi leikkaa minut kahtia. Ei ole enää minua, vain irrallisia osia jostakin, joka joskus oli. Nyt ei ole enää mitään, ei yhtään mitään.

Miks kaiken piti mennä näin? Miks sun piti lähteä niin äkkiä? En saanut jättää hyvästejä, en kertoa että rakastan tai edes vastata puhelimeen. Triggereitä tulee liikaa enkä voi estää niitä tunkeutumasta tajuntaan. Äidin laulu kaikuu päässä, en tahdo kuulla, ikävä on liian kova. Kaikki muistuttaa liikaa, en tahdo ajatella äitiä, en nyt, en pysty. Äiti on poissa. Poissa poissa poissa mä tiedän, mut en vieläkään haluu uskoa sitä. Vaikka on mennyt jo puolitoista vuotta. Kaikki ne muistot puskee pintaan, en tahdo muistaa. Et se ollut sinä, se sanoja sopertava ja askelia haparoiva ihmisraunio. Se kuoreensa sulkeutunut viinan katkuinen ihminen. Se et ollut sinä, se oli joku muu. Entä jos en lopulta enää muista oikeaa sinua? Sitä elämäniloista ja empaattista sinua. Sitä etäisesti äidillistä hahmoa. Mitä jos ei jää jäljelle muuta kuin tämä pohjaton ikävä ja musertava syyllisyys? Jos minusta ei jää jäljelle mitään kun puolet minusta puuttuu jo?

Ja siellä olin, huutoitkin repiessä verisiä lakanoita irti patjasta. Keräämässä niitä satoja tyhjiä oluttölkkejä, siivoamassa sitä valtavaa vuosien aikana kertynyttä sotkua. Tunnit tuntuivat ikuisuudelta, niin ne tuntuvat yhä joka kerta kun palaan. Siellä olin, hysteerisenä yrittäen etsiä jotain mitä tiesin etten koskaan löytäisi. Vastauksia, palasia mistä voisin koota kokonaisuuden. Ei missään ollut mitään järkeä, ei vieläkään ole. Siellä olin, käsittämättä että sinä et enää ole, että sinua ei enää ole. Etkä enää tule. Sitä on vieläkin liian vaikea käsittää. Niin kai ihmisen mieli toimii, sulkee kaiken ulkopuolelle pitääkseen yksilön hengissä. En anna niille tunteille tilaa, en sijaa hengittää. Ne murskaa alleen liian helposti ja nopeasti, enkä minä pysty siihen. En minä pysty tähän, elämään. Pystyn vain selaamaan ohi menevien junien aikatauluja ja miettimään minkä alle astun.

Nukahdan auringonnousun aikaan ja toivon etten herää edes sen taas laskiessa. Kohta se ei enää laske, ehkä mäkään en sitten enää herää. Lasken tunteja, mutten saa otetta niistä, en hahmota ajan kulua. Sekoan laskuissa, onko kulunut kaksi vai kahdeksan tuntia? Kauanko olen istunut sohvalla tekemättä mitään, vai olenko tehnyt jotain? En muista, en tiedä. Kaikki on vaan samaa harmaata mössöä. Aurinko nousee, mä vetäydyn takaisin peiton alle. Ahdistaa aurongonvalo ja kuumus, ahdistaa ihmiset. Kesä tulee, ahdistaa. Tai kesähän on jo täällä, voiko sen vielä perua? Kesäöitä mä kuitenkin rakastan, valoisia ja viileitä yöllisiä lenkkejä. Silti pleottaa. Pelottaa että tästä kesästä tulee samanlainen ku kaikista muistakin. Kesät on mulle kaikista vaikeinta aikaa. Pitäis olla sosiaalinen ja nähdä ihmisiä, nauttia. Mut mä en osaa enkä halua, oon liian väsynyt. Muistelen viime kesää, vaikka en muista siitä paljoa. Yhden piknikin, vai oliko sekin jo ennen vappua? Muistan itsemurhayrityksen, jos sitä sellaseks voi sanoa. Ei hengenlähtö lähellä ollu, mut en tiiä miks tein sen. Kai mä vaan halusin pois. Entä jos kaikki se taas palaa takasin? Jos musta ei koskaan tuu normaalia, jos oon aina vaan epävakaata roskaa? Jos tää kesä olis viimeinen, olispa tää viimeinen.

Mä seison parvekkeen reunalla, mietin kuinka helppoa ois vaan hypätä. Tai ei oikeastaan ees hypätä, vaan tiputtautua. Päästää kaikesta irti. Uskaltaisinko mä tehdä sen? En ehkä parvekkeelta, jostain korkeammalta, varmemmalta paikalta. Joka päivä mä mietin sitä, tai junan alle jäämistä, tai hirttäytymistä, tai yliannostusta. Ihan mitä tahansa, että tää paska loppuu. En jaksa enää tätä loputonta kierrettä, että mulle annetaan pieni toivon kipinä, joka sammuu taas yhtä nopeasti kun tulikin. Ja sitten mä vajoan yhä syvemmälle tähän paskaan enkä jaksa välittää enää mistään. En edes niistä rakkaimmista asioista. Palaan takas niihin samoihin ajatuksiin, sairaisiin kieroutuneisiin ajatuksiin mitkä ei oo totta mut en osaa päästää irtikään. Ehkä en tiiä mikä tai kuka oon ilman niitä, en kai mitään. Onko pakko jaksaa enää, haluun vaan luovuttaa ja lakata olemasta. Kunpa kukaan ei välittäis, ei kaipais enää koskaan ─ niin tää olis paljon helpompaa. Olisin jo poissa.

18.10.2018

"Nään unta, missä hukun omaan vereeni. Tai oikeastaan hukuttaudun, enkä yritä pelastautua. Nukun vain lyhyitä pätkiä, ja sisäisesti huutoitken ahdistusta pois. Kaikki ahdistaa, kaikki rästissä olevat tehtävät, auto on rikki, tilillä rahaa vaan muutama kymppi, työkkärin miljoona kirjettä vaikka mun pitäis olla saikulla. Joka päivä mä mietin soittavani häkeen ja sanovani, etten jaksa enää, että mä tapan itseni jos en nyt saa apua. Se kuulostaa kuitenkin radikaalilta, enkä mä pysty soittamaan puheluja paitsi pakon edessä. Joka päivä mä teen uuden suunnitelman miten mä lähden täältä. Katson koiraa silmiin ja toivon, että voisin varastaa edes osan siitä ilosta ja energiasta itselleni. En kuitenkaan voi, voin vaan romahtaa suihkun lattialle itkemään ja odottaa, että keuhkot saa taas happea. Voin vaan kirjottaa ja kirjottaa, niin kauan etten enää keksi mitään mistä kirjoittaa - kaikki on sanottu. Kaikki on niin ristiriitasta, mulle menee kai ihan hyvin, pystyn tekemään asioita mut silti en pysty oikeen mihinkään. Tänään lähdin kaupasta itku kurkussa, koska en osannu päättää mitä ostan."



Tuntuu et oon edelleen samassa pisteessä. Edelleenkin kaikki ahdistaa. Edelleen nään painajaisia, tosin paljon pahempia. Edelleen mä mietin itsemurhaa päivittäin. Edellenkään en nuku enkä osaa päättää mitä ostan kaupasta. Tuntuu ettei mikään oo muuttunu, vaikka kaikki on muuttunu. Kaikki muu paitsi minä.

Mun ei pitäis olla täällä, eihän?

Päivät valuu hukkaan, en saa otetta mistään hetkestä. Silti teen enemmän asioita kun ennen, mutta jälkeenpäin en muista niistä mitään. Tuntuu et oon irrallinen kaikesta, eniten itestäni. En osaa selittää sitä. En oo läsnä missään hetkessä, en vaikka kuinka yritän. Ihmisten sanat lipuu ohi, en pysty tarttumaan niihin. Kaikki on muuttunu niin paljon, enkä mä tarkkalleen ottaen tiedä et mikä enkä varsinkaan et mihin suuntaan. Ihan joka hetki mä en enää haluu kuolla, mut sillon ku haluan, se tunne on voimakkaampi ku koskaan ennen, se valtaa mut kokonaan. Yritän kaikkeni et asiat tuntuis joltain, mut silti en tunne mitään - pelkkää tyhjyyttä. Edes itteni satuttaminen ei tuo mulle sitä euforiaa mitä ennen, sekään ei tunnu miltään. Tuntuu vaan et lääkitys on korostanu epävakaan piirteitä mut eri piirteitä kun ennen. En oo niin reaktiivinen kun aikasemmin, oon pelkkä tyhjä kuori. Tai ehkä se on tää unettomuus, mille kukaan ei osaa tehä mitään, vähiten mä ite. Epävakaata roskaa mä oon jokatapauksessa. Ei mua edes kannata hoitaa, en mä pysty tästä kuntoutumaan vaikka yritän, nyt ihan oikeesti yritän. Muille se ei ehkä näytä siltä, muille oon vaan saamaton ja laiska. Turhake. "Tappaisit ittes" niinkun velikin totes mulle. Vitsillä ehkä, mut tottahan se on. Mun ei pitäis olla täällä; olla olemassa.

Elämä valuu hukkaan. En päässy kouluun, en tiedä pääsenkö koskaan. Lupasin itelleni et päätän mun elämän jos en tänä vuonna pääse kouluun. Ehkä teenkin niin. Niin olis helpointa, ihan kaikille. Ei mulla oikeen sanoja mihinkään. En tiedä tulevasta mitään. Yritän ettiä terapeuttia mut sekin tuntuu kauheen työläältä. En jaksais mitään.
Äidin kuolemasta tulee kohta vuosi. Huomaan sen. Vointi on huonontunu ja paljon. Tuntuu et palaan takasin viime talveen. En muista kun pätkiä sieltä täältä. Oon eläny vuoden sumussa ja se jatkuu edelleen. Mä tiedän että tästä talvesta tulee raskas ja vaikea. Ehkä pahempi kun viime talvesta. Viime talvesta vaan yritin selvitä väkisin. Nyt mun täytyy kohdata asioita, hyväksyä ne. Enkä mä oo siihen valmis. Pelkään et romahan, ihan totaalisesti. Nyt vaan tuntuu siltä ettei musta oo ikinä mihinkään enkä haluu ees yrittää. Kaikki vaan hajoo käsiin ja tuntuu et elämältä putoo pohja. Haluun vaan kuolla.

Mistään ei tule mitään, en nuku ollenkaan tai sitten kolmetoista tuntia putkeen. Elämässä ei ole rytmiä, ei sisältöä. Viides masennuslääkekokeilu saa epätoivon juurtumaan yhä syvemmälle. Ensimmäisestä lääkekokeilusta ei oo vuottakaan, ei mikään auta. Ystävä pyytää mukaan ulkomaanmatkalle kesän lopussa, sanoo maksavansa kaiken. Yritän kieltäytyä mahdollisimman hienovaraisesti, pelkkä ajatus kotoa lähtemisestä laukaisee järkyttävän ahdistuskohtauksen. Kysyn, miksi se haluaa mut mukaan, miksei ketään toista, sosiaalisempaa, elämäniloisempaa, parempaa matkaseuraa. Se vastaa haluavansa vaan mut, enkä ymmärrä miks. Mitä sellasta mussa on, et kukaan haluais mut mukaan? Enkä suostu siihen, että se maksais matkan minkä kuitenkin pilaan omalla loputtomalla ahdistuksella ja itsetuhosuudella. Sanon, että en usko pystyväni, koska en voi tietää kuinka huonossa kunnossa oon silloin, nytkin omahoitaja puhuu taas osastosta mut en mä sinne mee. Ja haluan sanoa, että mä tuskin oon elossa enää silloin, mut en halua huolestuttaa. Se sanoo ettei mun tarvii päättää nyt, että mulla on aikaa miettiä. Mut mä oon päätäkseni jo tehny. Toivon, että se muuttaa mielensä, valitsee mieluummin jonkun toisen.