Luoti läpi pääst, päästä mut jo pois täält

En oo käyny suihkussa kohta viiteen päivään, hampaita en oo pessy varmaan viikkoon. Aamusin koitan jaksaa nousta sängystä, koitan muistaa syödä, yritän tehdä ees jotain. En kuitenkaa saa mitään aikaseks. Tuhat asiaa, mitä pitäs hoitaa, mut mä en saa hoidettua edes kahta. Kesätyöpaikkojakin pitäs hakea, vaikka en tahtois kesätöihin, ahistaa liikaa. Sain kuitenkin soitettua yhteen paikkaa. Sitäkin kuumottelin kaks päivää, vaikka tunsinki sen tyypin. Valehtelin Ä:lle hakeneeni kolmeen paikkaan, vaikka oikeesti en oo hakenu vielä yhteenkää, enkä varmaan hae, en vaan pysty. En oo varmaa koskaa halunnu kuolla niin paljo ku nyt. Ois niin paljon helpompaa, jos ei tarvis enää koskaa herää.

Jos mä jään pidempään, pian et voi hengittää
Mut helpompaa ois päästä hengestään, kuin päästää sinusta

Mä haluun olla sulle parempi, mut mul on vähän paska sydän

En tiiä miten oon ajanu itteni taas tähän samaan pisteeseen. Viiltelyä. Yliannostuksia. Oksentamista. Unettomia öitä. Päiviä, joista mä en muista mitään. Silti mä hymyilen, nauran paskoille vitseillle enemmän ku ennen. Sitä ei huomaa, jos sitä ei ajattele. Mut jos sitä ei ajattele, se kasvaa. Se kasvaa niin isoks, ettei sitä enää kestä. On pakko löytää tie ulos, keinoilla millä hyvänsä, niin mä oon tähänkin asti selvinny. Mut en tiiä selviinkö enää. Entä jos mikään ei kohta enää riitä? Kuinka pitkälle oon valmis menemää?

Mä juoksen karkuun, en sua, vaan itteeni. Mä juoksen niin kauan kunnes mun veressä on enemmän endorfiinejä ku happea. Juoksen niin kauan, kunnes hengittäminen tuntuu siltä, että joku puukottais mun rintaa. Se ei satu, jos siihen tottuu. Kivusta voi tulla hyvä olo, ku siihen jää koukkuun.

En tiedä mitä mun pitäis aatella, kaikki on niin sekasin. Mä oon niin sekasin. Kuolema kuiskaa mun korvaan, ja mä tahtoisin jo vastata. Mä oon pahoillani, en tiiä miten täs kävi näin. Sun on parempi ilman mua. Mä vaan satuttaisin sua. Anteeks.

Entä jos?

Nään unia siitä, että saan raivokohtauksia. Siitä, että viillän käsivarteni irti. Unia, joissa, en pysty hallitsemaan itseäni. Hereilläkään en aina pysty, ja se pelottaa. Pelottaa, satutanko jonain päivänä jotain toista, tähän mennessä olen itse riittänyt itselleni. Entä jos jonain päivänä enää en?

Uusi vuosi

uusi vuosi

uusi alku

kunpa se olisikin niin

epätoivo on pysyvästi muuttanut minuun asumaan

suru on ankkuroinut itsensä jalkojeni ympäri

sinun kätesi kurkkulleni

tukehdun

en pääse enää eteenpäin

silti on pakko jatkaa

takaisinkaan ei voi kääntyä

humalassa on vaikea kirjoittaa

mutta helpompaa pukea asiat sanoiksi

merkityksettömiksi lauseiksi

minuksi

nyt ymmärrän

nyt ymmärrän sen mitä joskus en edes tahtonut tietää

nyt tiedän

nyt tiedän miksi

jos kaikki olisikin niin yksinkertaista

tuskin kirjoittaisin

siitä, kuinka aika ei pysähdy vaikka kuolema seuraa kotiin

siitä, kuinka kirjoitan sinusta

vaikkei sinua taida olla ollenkaan

ei ainakaan enää

jos oli silloinkaan

Multa vietiin kaikki, ees sua en saanu pitää

Multa on viety paljon elämässä, mutta mä oon myös saanut paljon.

Multa vietiin mahdollisuus varttua mun vanhempien kanssa, mut mä sain ison, rakastavamman, paremman perheen. Mulle annettiin mahdollisuus turvalliseen kasvuympäristöö, johon ei kuulu väkivalta, ei alkoholi. Mä en tiedä missä mä olisin nyt, jos mulle ei sitä mahollisuutta ois annettu, mä en usko, että mä oisin enää elossa.

Mut silti multa vietiin mahdollisuus turvalliseen ja onnelliseen elämään. Koulussa mä jouduin pelkäämään koko ajan, mä jouduin olemaan yksin piilossa muilta tai muitten katseitten alla haukuttavana. Kotona mä jouduin vuosia pelkäämään sitä, että mut revitään taas irti paikasta johon mä olen juurtunut, ja viedään pois, jonnekin mistä mä en tiennyt mitään. Mä jouduin pelkäämään, et mut viedään sinne, niitten ihmisten keskelle keitä mä vihaan, sen ihmisen luo, joka jo kerran hylkäs mut.

Multa vietiin mahdollisuus olla oma itteni, mahdollisuus kertoa miltä musta tuntuu. Mua ei koskaan kielletty ilmasemasta mun tunteita, mut jotenki mä koskaan saanu sanotuks miltä musta tuntu. Jotenki mä tiesin, ettei kukaan ymmärtäis mua. Mä tiesin, että jos mä oisin sanonu, mua ois vaan vähätelty. Jotenki se ilmapiiri kerto et tunteista ei kuulua puhua, vaikka ei sitä ääneen sanottu. Mä jouduin ite, pienenä lapsena, käsittelemään mulle täysin uusia, vieraita ja pelottaviaki tunteita.
Ja nyt vanhempana, mulle on epäsuorasti kerrottu, mitä mä saan olla ja mitä mä en saa olla. Mä oon kuullu asioita, jotka on heitetty puoliks vitsillä, mut silti niitä on tarkotettu "jos mä saan koskaan tietää, et sä tykkäät tytöistä tai et sä oot masententunu tai muuten vaa hullu ja mielisairas ni siitä hetkestä lähtien sä et oo enää mun sisko." "Mä tapan sut, jos sä koskaan alat seurustelee jonku mamun tai tytön kaa, mä tapan teiät molemmat."

Mut siltikään. mä en syytä ketään tästä kaikesta paskasta mitä mun elämässä on. Mut on muutama ihminen, keitä mä syytän tietyistä asioista, mitkä on vaikuttanu suuresti mun elämää.
Mä en syytä mun vanhempia siitä, että ne ei jaksanu huolehtia musta ja mun veljistä.
Mä en syytä mun kiusaajia siitä et mun psyyke on heikko. Niitteen sanat ja teot rikko mun itsetunnon ja psyyken suurilta osin, mut mä en syytä niitä. Kaikki tekee virheitä, ja ehkä ne jonain päivänä katuu sitä, ehkä ne ei. Mä en oo niille katkera, mä en voi tietää niitten motiiveja kiusaamiseen, eikä sillä kai oo ees mitään väliä.
Mä en syytä ketään siitä, että mä oon nyt tällänen

Mun täytyy päästä pois, mun täytyy saada yrittää

Mä tahdon niin kovasti muuttaa omilleni, oon tahtonu jo kauan. "Sä et oo valmis asumaan yksin", mut kyllä mä olen. Mä tiedän, mulla on paljon opittavaa, mut mun täytyy saada yrittää. Mun täytyy päästä pois näitten sienien sisältä, mun täytyy saada hengittää. En tiedä, kestänkö kauaa enää täällä, kaikki menee vaa päin helvettiä. Mun täytyy päästä pois, tai mä sekoon lopullisesti. Mua ahdistaa nää ihmiset, mua ahdistaa nää muistot, mua ahdistaa nää ajatukset. Kaikki täällä ahdistaa mua. Ja mä en voi edes sanoa sitä, mä en voi sanoa, että mä en voi hyvin. Jos kukaan saa tietää, niin mä en pääse muuttamaan pois. Ja mä en tahdo muitten sääliä, en niitten ymmärtämöttmyyttä ja "huolenpitoa", mä tahdon vaan jatkaa eteenpäin. Mulle ei kuitenkaan anneta siihen mahdollista, täällä mä oon jumissa.

Mä en vaan voi päästää sua lähemmäs, siks juoksen karkuu

Mä tunnen liikaa, liian paljon kerralla. Mä rakastan, mut mä rakastan liikaa. Mä vihaan, mut mä vihaan liikaa. Ja just se on mun ongelma. Mä en haluu välittää näin paljon, mä en jaksa rakastaa näin paljon. Mut mä en voi sille mitää. Sä sanot mulle et mä en välitä, et mä oon sydämetön paska. Mut mä en oo, mä vaan välitän susta liikaa, mä rakastan sua liikaa. Ja se sattuu, ja mua pelottaa. Mä en uskalla päästä sua lähemmäs, vaikka mä rakastaisin sua kuinka paljon tahansa . Koska mä tiedän et kaikki lähtee jonain päivänä, ja mä en kestä sitä. Mä en voi päästää ketää liian lähelle, koska mä tiedän, et sit kun joku, joka tietää musta kaiken, lähtee, ni mä oon taas ihan palasina. Ja mulla ei oo tarpeeks voimia, eikä aikaa, että mä voisin koota ne palaset takas yhteen. Mä en vaan yksinkertasesti voi enkä pysty päästää sua lähemmäs. Mut tekeeks se musta sydämettömän paskan, jos mä en voi tehä samaa ku muut? 

Sä kysyt multa mitä mulle on tapahtunu. Ja mä en osaa vastata. Ehkä sä tapahduit. Ehkä kaikki se mitä vuosien aikana tapahtu, teki musta tällasen. Ehkä mulle tapahtu niinku maaperälle jääkaudella. Kaikki ne vuosien tuomat asiat muokkas mua pikkuhiljaa, kaivers muhun koloja, teki syviä uurteita, paino mua alas, tappo osan mua. Ja ehkä jonain päivänä mä nousen taas, uutena ja ehkä parempana, mut en koskaa yhtä korkeelle, enkä samanlaisena. Ja kaikki ne jäljet jää, ne ei häviä. Ehkä sä tuut ja tuhoot taas kaiken sen, minkä takia mä oon joskus tuntenu olevani hyvä tällasena, olevani tarpeeks. Siltikään en oo.

Mä en eää muista

Mä en muista.
Mä en enää muista millaista on normaali arki. 
Mun arki ehkä vaikuttaa normaalilta, mut sitä se ei oo. 
Meen aamulla kouluu, tuun iltapäivällä takasin, teen läksyt ja syön, meen nukkumaan. Siltä se näyttää muiden silmin. 
Mut mä en muista millasta on herätä pirteenä aamulla. 
Mä en muista millasta on haluta herätä. 
Mä en muista millasta on matkustaa bussilla ilman, että meinaan kuolla ahdistukseen.
Mä en muista millasta on jaksaa käydä koulussa.
Mä en muista millon viimeks oisin tehny läksyt.
Mä en muista millasta on syödä niin ku normaalit ihmiset
Mä en muista millasta on jaksaa siivota edes kerran kahessa viikossa, pölyjen pyyhkimisestä puhumattakaa
Mä en muista millasta on jaksaa tehä yhtään mitään.
Mä en enää muista millasta oli jaksaa elää

Ja vaikka mä tiedän, että ehkä mä taas kohta muistan, se ei kuitenkaan helpota mun oloa nyt. Just nyt mä en muista mitään, laskut jää maksamatta, pyykit pesemättä, läksyt tekemättä ja ihmisillekki muistan vastata puoletoista viikon jälkeen.

Ainoo mitä nyt muistan on se miten mä vedän pillereitä toisensa jälkeen, oksennan verta ja nukun. Ainoo mitä muistan on se miten hyvältä tuntuu kun endorfiiniryöppy valtaa mun kehon ku oon viiltäny kädet ja jalat auki.
Ainoo mitä muistan on tää loputon ahdistus, stressi ja tietämättömyys tulevaisuudesta. Mä en vaan jaksa. Mä sekoon.

Jos mä vaan voisin, mä tappaisin itteni. just. nyt. Ja jos kukaam ei enää kuule musta, niin mä oon pahoillani, mä toivoin et asiat ois menny toisin.

Mä tahdon ja mä tahdon

Sä oot niin kaukana. Kaikki tuntuu olevan niin kaukana. Mä oon niin helvetin kaukana ja pihalla. Kouluki alkaa taas kohta, en mä oo valmis. Mä en pysty kohtaamaa niitä ihmisä, olla siellä tunneilla ja opiskella. Mä en jaksa enää koulua. Mä tahdon olla vaan kotona peiton alla ja nukkua. Valokuvata kadulla kulkevia ihmisiä ja ikkunan toisella puolella lentävää hyttystä. Mä tahdon pois tästä kehosta, joka ei oo mun. Mä tahdon pois tästä maailmasta, minne mä en kuulu, Mä tahdon polttaa mun ihon täyteen jälkiä, mä tahdon viiltää mun ranteet auki ja vuotaa kuiviin. Mä tahdon vaan olla, ja kuolla. Mä tahdon ja mä haluan, mut mä en pysty en ehkä osaa.

Ja vaikka mä kuinka yritän, mä en saa unta vaikka en oo nukkunu kunnolla viikkoihin. Ihan vitun sama mitä mulle tapahtuu, mä en jaksa enää välittää, mä tahdon vaan pois. Asiat ei muutu tästä enää paremmaks, ja mä oon pahoillani, et sä joudut maksaa siitä. Mä oon niin helvetin pahoillani, anteeks.

En mä tiedä, anna mulle aikaa selvittää tää kaikki

Me juostaan ja juostaan. Mun keuhkoihin sattuu, mä en saa henkeä, mut ensimmäistä kertaa pitkää aikaa, mä tunnen. Mä tunnen kuinka mun sydän hakkaa, mä tunnen sun naurun mun luissa asti, ja mua hymyilyttää. Mä tunnen olevani taas elossa, elämisen arvoinen, edes hetken. Silti mun on vaikee olla, en siedä kun sä katot mua silmiin. Mun on vaikee pysyä hengissä. Me nauretaan ja maataan autotiellä, mut mä en oo vapaa. Nää kahleet kiristyy kiristymistää ja seinät tulee koko ajan lähemmäs. Kohta sä lähet taas ja mä jään tänne. Mut ehkä mun on sit taas helpompi olla. Mua ahdistaa olla ihmisten seurassa näin paljon. Mä tarviin omaa tilaa, omaa aikaa

Ja sinä, jos mä tietäisin, et sul menis hyvin ilman mua, mä päästäisin heti irti. En itteni, vaan sun takii. Ja mä tiedän kuinka helvetisti se sattuis, jos sä et ois enää osaa mun elämää. Mut sen hinnan mä oisin valmis maksamaa siitä, et mä nään sun olevan onnellinen ilman mua.

Mun täytyy päästää irti. Ehkä ei nyt, tai ees kymmenen vuoden pääst, mut jossain vaihees kuitenki. Tällasina hetkinä mä mietin, kuinka helppo mun ois vaa lähtee, sanomatta sanaakaa. Mä oon tehny niin, enemmän ku kerran tai kaks. Kerta kerralt se on kuitenki vaikeempaa, mut on helpompaa jättää ku tulla jätetyks. Ja mua pelottaa, mua pelottaa ihan helvetisti et sä lähet, ja et mä en enää ikinä kuule susta. Mua pelottaa ihan liikaa päästää sua lähemmäs, mä vaan työnnän sua kauemmas ja kauemmas, kohta mä tuskin nään sua. Mua vaan pelottaa liikaa, ihan liikaa. Mä päästin sut kerran jo liian lähelle, ja mä pelkään tehä niin uudestaa. Ehkä me ei vaa sovita toisillemme, ei nyt, ei tässä tilanteessa ja näissä olosuhteissa. Sun täytyy antaa mun nuolla mun haavat puhtaaks, antaa niille aikaa parantua. Mä tarviin vaan aikaa, ehkä muutaman viikon, kuukauden, vuoden, emmä tiiä. Mut mua pelottaa, mua pelottaa olla ilman sua, mut ehkä just niin mun on pakko tehä. Mun täytyy kohdata itteni ilman, että sä sekotat mun pään taas. Ja mä oon pahoillani, mut mun voimavarat tuskin riittää siihen, et pitäisin huolta itestäni. Mä en voi kantaa toisten asioita mun harteilla, mä luhistun jo omien asioiden alla, hukun niihin. Mä oon oikeesti pahoillani. Me voidaan silti olla osa toistemme elämää, tsekata miten toisella menee, mut meiän ei tarvii puhuu. Mut se on ehkä liian tuskallista mulle, jos mä nään et sua sattuu, mut seki sattuu, jos mä en tiiä miten sulla menee.

Tää oon nin helvetin vaikeeta, ehkä mä en oo lähössä mihinkää. Ehkä mä jään tähän vankilaa, ainaki nää seinät pitää mut turvassa, vaikka happi tuntuuki usein loppuvan. Mä en enää tiedä, ehkä mä vaan lopetan koko paskan ni ei tarvii enää tuhlata tunteja päivässä miettien tätä. Anna mulle anteeks, mä emn pyydä sulta enää mitää muuta.

Ja mä tiedän et sä luet tän, ja mä oon pahoillani, etten mä pysty sanoo tätä sulle suoraa. Ja mä oon pahoillani et asiat menee nyt näin, mä oon pahoillani kaikesta. Mä tiedän, että sä luet tän, vaikka mä kielsin sua, ja sä tiedät sen. Mä en haluu et sä luet enää yhtää enempää, koittaisit ymmärtää,