En tiiä miten oon ajanu itteni taas tähän samaan pisteeseen. Viiltelyä. Yliannostuksia. Oksentamista. Unettomia öitä. Päiviä, joista mä en muista mitään. Silti mä hymyilen, nauran paskoille vitseillle enemmän ku ennen. Sitä ei huomaa, jos sitä ei ajattele. Mut jos sitä ei ajattele, se kasvaa. Se kasvaa niin isoks, ettei sitä enää kestä. On pakko löytää tie ulos, keinoilla millä hyvänsä, niin mä oon tähänkin asti selvinny. Mut en tiiä selviinkö enää. Entä jos mikään ei kohta enää riitä? Kuinka pitkälle oon valmis menemää?
Mä juoksen karkuun, en sua, vaan itteeni. Mä juoksen niin kauan kunnes mun veressä on enemmän endorfiinejä ku happea. Juoksen niin kauan, kunnes hengittäminen tuntuu siltä, että joku puukottais mun rintaa. Se ei satu, jos siihen tottuu. Kivusta voi tulla hyvä olo, ku siihen jää koukkuun.
En tiedä mitä mun pitäis aatella, kaikki on niin sekasin. Mä oon niin sekasin. Kuolema kuiskaa mun korvaan, ja mä tahtoisin jo vastata. Mä oon pahoillani, en tiiä miten täs kävi näin. Sun on parempi ilman mua. Mä vaan satuttaisin sua. Anteeks.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti