Kävelen pitkin öisiä katuja ja säikähdän jokaista vastaantulijaa. Harvoin edes poltan, mutta viime päivinä oon hengittänyt keuhkoihin enemmän karsinogeenejä kuin puhdasta ulkoilmaa. Tumppaan tupakan käteen, palaneen ihon haju leijuu nenään, tai ehkä vain kuvittelen. Kipu ei kestä kauaa, ja petyn hieman. Samaan aikaan hävettää ja kaduttaa, mähän lupasin, etten tee enää niin. Lupasin, etten enää oksenna, silti tein niin eilen. Kaikki tuntuu niin vaikeelta, tuntuu ettei mikään enää onnistu. Haluisin vaan luovuttaa enemmän ku koskaan.

sucking in ice cubes does not count as dinner

body, forgive me

it is not healthy to drink so much water

that your body becomes a bathtub your organs float in like loofahs

body, forgive me

trying to ignore the caloric calculator in my head

is like trying to ignore television subtitles

and sometimes I just can't

body, forgive me

recovery is hard work

not wanting to die is hard work

every time you asked if I was full, I heard you say fat

but I¨m trying so hard not to do that

but I cannot unmemorize the calories of a peppermint

wanting to die is not the same as wanting to come home

and I'm still trying to remember that

- Blythe Baird 

"Sulla on kaikki tosi hyvin"

Palaan takaisin perheen luokse, ahdistaa. Tahdon takaisin kotiin, uuteen kotiin. Siellä mä olen turvassa. Täällä kaikki vaan muistuttaa mua siitä miks ylipäätään lähdin. Puolet tavaroistakin jäi, onneks ei tarvitse olla kuin muutama yö.

"Nyt sun täytyy lopettaa, toi ei oo enää tervettä. Et oo ikinä ollu noin laiha." Laiha, siitä mä olen kaukana.
"Ja sä et oo ikinä ollu noin pakkomielteinen mun syömisestä ja elämisestä ylipäätään, ehkä sun kannattais keskittyä välillä omaanki elämääs."
"Oon vaan huolissani susta, oikeesti."
"Ei tarvii olla, kyllä mä pärjään."

Astun kotiovesta sisään ja hengitän syvään. "Täällä sä oot turvassa", toistelen itselleni. Vai olenko? Itseltäni en taida olla koskaan turvassa. Jätän tavarat eteiseen ja kävelen peilin eteen. Sieltä mua katsoo takaisin, ruma, oksettava, läski ja kaikin puolin vastenmielinen ihminen. Mietin näkeekö muut saman, mutta ei vaan kehtaa sanoa sitä.

Kaikki tuntuu taas kaatuvan päälle, tuntuu, että oon arvoton, kun en kerta käy edes töissä tai opiskele. Tai no, alotanhan mä opinnot avoimessa yliopistossa, mut ei se oo opiskelua. Äitikin taas muistutteli kuinka "helppoa" mun elämä on, kun en käy töissä. Se luulee, että oon vaan laiska eikä mua kiinnosta mennä töihin. Mä menisin töihin vaikka heti, jos mun vointi ois tarpeeks hyvä. Just nyt kaikki mun energia menee kuitenki siihen, että jaksan herätä uuteen päivään, vaikka se ei näyttäis yhtään sen valosammalta ku edellinenkää. Mä tekisin mitä vaan, että mun elämä ois helppoa, just nyt se ei kuitenkaan oo sitä. "Kerroitko sä sun perheelle mikä sun tilanne tällä hetkellä on?" sairaanhoitaja kysy tänään. Mut en mä pysty kertomaan niille, en nyt.

"Sulla on kuitenkin kaikki tosi hyvin. Sulla on koti, rahaa, perhe ja laaja tukiverkko, harvalla asiat on noin hyvin. Joka päivä mä nään nuoria, joitten asiat ei todellakaan oo noin hyvällä mallilla, muista se." Tiedän, ettei ton kommentin ollu tarkotus olla syyllistävä, silti se tuntu siltä. Ihan kun mulla ei olis oikeutta voida pahoin, kun asiat on hyvin. Ja tavallaanhan kaikki on hyvin, ainoastaan mun psyyke on paskana. Kunpa se ois helppo korjata, mut ei se oo.

I'm alive, but do I want to be?

Anna sormien vaeltaa näppäimistöllä, koitan pukea asiat sanoiksi, mutta se ei tunnu onnistuvan. Seitsemän luonnosta, mutta ne kaikki tuntuvat vääriltä. Jostain syystä mieleeni muistuu viime kesänä nousuhumalassa kirjoitettu teksti, josta edelleen tunnistan itseni. Katson päivämäärää, se on kirjoitettu päivälleen vuosi sitten. Ironista.


Öisin tahdon uida
hukkua
ja nostaa pään pinnalle
ennen kuin happi loppuu

uudestaan ja uudestaan
euforinen olo valtaa kehon takaraivosta kantapäihin
saa veren virtaamaan vapaammin

hiukset valuu vettä valtoimenaan
haukon henkeä himmeässä kuunvalossa
terävät kivet rikkovat jalkapohjat
katson veren hentoa tanssia
aivan kuin se yrittäisi vastustaa sekoittumistaan makean järviveden sekaan
kuin se tahtoisi säilyttää,
sen minkä itse olen jo menettänyt;
koskemattomuutensa

silmissä sumenee
leijun 
veden ja ilman
todellisuuden ja tuonpuoleisen
välimaastossa
vaikken edes usko elämään kuoleman jälkeen
tai ehkä uskonkin

hukun
vesi vie happea enemmän tilaa keuhkoista
ajatukset hukkuvat korvissa jyskyttävään sydämen sykkeeseen

pian se lakkaa
ja tulee pimeys;
hiljaisuus
ja rauha

sitten räjähtävä kipu ja voima
olen pinnalla
oksennan vettä
verta
hengitän

keuhkorakkulat sylkevät kaiken pois
värekarvat nostavat itsensä takaisin pystyyn
syke tasaantuu
olen elossa
mutta haluanko olla?

verkkokalvoille lävähtää kuva
suljen silmät
siinä on mies
miehellä on kapeat kasvot
hiusraja on jo hieman vetäytynyt
kasvot ovat sileät
iho posliininkirkas
mutta kuva on hieman sumea

liian tutut silmät
liian tuttu hymy
"Vieras mies", ääni sanoo
"Ei", vastaan
"Isä", vastaan

ehkä jaksankin kahlata takaisin rantaan
ehkä jaksankin hengittää
ja jatkaa
"Isä, vieras mies", ääni toistaa kysyen
"Sama mies", kuiskaan ja pyyhin hymyn puoliksi pois kasvoiltani


Ajatukset pomppivat asiasta toiseen, aivan kuin tuolloinkin. Tuntuu kuin ajatus kulkisi nopeammin kuin ehdin kirjoittaa ja suurin osa jää työmuistin kapasiteetin ulkopuolelle. Samat asiat pyörivät mielessä edelleen, ehkä vain eri mittasuhteissa, eri vivahtein. Huomaan miettiväni isää paljon, enemmän kuin aiemmin. "Ehkä se jäi sulle etäiseksi, olit kuitenkin tosi nuori kun se kuoli". Niin, ehkä. Tai ehkä pelkään unohtavani ne viimesetkin muistot, mitä mulla on jäljellä. Ehkä pelkään unohtavani, että mulla koskaan oli isä.

Muistan äitin yllättyneen ilmeen ja sitä seuranneen lyhyen keskustelun.
"Ai, sulla on vielä toi kuva."
"Miksei olis?"
"En mä tiedä, en vaan aatellu et.."
"Et mitä? Et pitäisin sitä esillä?"
"Niin, tai et.."
"Et mulla ei olis ikävä?"
"Niin, kai"

Totta helvetissä mulla on ikävä. Ihan helvetin kova ikävä.

Mä en halua tuottaa pettymystä

Kävelen pitkin öisiä katuja ja lenkkipolkuja, uni ei tule edes 15 kilometrin lenkin ja 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen. Kävelen sillalle ja kurottaudun kaiteen yli katsomaan alapuolella kulkevaa junarataa. Mieleen muistuu lääkärin loputtomat kysymykset.

"Ootko miettinyt itsemurhaa?"
"Ootko miettinyt miten sen tekisit?"
"Ootko itsetuhonen?"
"Ootko itsemurhavaarassa?"

Mut mä en osaa vastata. Kyllä mä mietin kuolemaa, päivittäin. Mietin tapoja, joilla kuolen. Kyllä mä
haluan kuolla, joka ikinen päivä. Mut olenko mä itsemurhavaarassa? En mä tiedä. Aionko mä tappaa itseni? En mä tiedä, en mä voi luvata, etten tee niin.


"Pärjäätkö sä seuraavaan käyntiin asti vai siirretäänkö me sitä aikasemmaksi?"

"En mä tiedä"

"Onko sulla ketään kelle voit soittaa vaikka keskellä yötä? Ystävää, perheenjäsentä?"

"Ei" En mä muutenkaan koskaan puhu kenenkään kanssa puhelimessa, ahdistaa liikaa.

"Tietääkö kukaan sun läheisistä et sulla on näin paha olla?"

"Ei"

"Haluisitsä et ne tietäis?"

"En"

"Mikset?"

"En mä tiedä, en vaan halua"

"Niin, oothan sä tän kaiken näinkin pitkään pitäny vaan omana tietonas. Mieti kuitenkin et kertoisit niillekkin, ehkä se vois auttaa."

Auttaa miten? En haluu olla taakka. En mä haluu et kukaan huolestuu, niillä on omatkin murheet. Vaikka kai mun jossain vaiheessa täytyy kertoa, en mä tätä loputtomiin voi salata. Tai ehkä voinkin. Just nyt en vaan voi tuottaa pettymystä kaikille, vaikka pettymyshän mä taidan jo olla. Ihan kaikille.

I did it

Kävelen rakennuksen ohi useita kertoja, ennen kuin rohkenen astua sisään. Sen piti olla paikka, jossa avun hakemisen kynnys on matala. Silti ahdistaa, henki ei kulje. En mä pysty tähän, miks pitääkin olla niin säälittävä paska. Ahistaa se, että kaikki siinä tilassa on tullut sinne hakemaan apua kun psyyke pettää, ehkä olis ollut helpompaa mennä lääkäriin, siellä kukaan ei tiedä mistä syystä istuu odotusaulassa. Sinne olis toisaalta pitänyt varata aika, se tarkottaa puhelinsoittoa, en pysty. Miks en vittu pysty mihinkään.

Tän piti olla uus hyvä alku, kaiken piti mennä hyvin. Uus kaupunki, uudet ihmiset, uus ympäristö, uus minä, right? Mä muistan tekemäni uuden vuoden lupauksen, tänä vuonna mä haen apua. Silti tuntuu, etten pysty siihen. Toisaalta mulla ei taida olla enää muita vaihtoehtoja. Miten muka pystyisin käymään töissä tai opiskella jos lähes kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet laukasee paniikkikohtauksen. Miten selitän, etten ookkaan vahva? Miten selitän, etten oo laiska, vaan sairas? Miten selitän, että oon heikko, mutten särkyvä? Miten selitän kaiken, ilman, että kukaan huolestuu? Miten voin kattoa äitiä silmiin ja kertoa, että joka ikinen päivä mä haluan kuolla? Miten voin kertoa sille, se kuolee huolesta, varsinkin nyt kun oon täysin vieraassa kaupungissa, kaukana kotoa. Miten voin olla näin epäonnistunut?

Mä en tahdo olla epäonnistunut, vaikka just sitä mä taidan olla. Koko elämäni oon yrittäny olla se paras, se kenestä ei koskaan tarvii huolestua, se joka aina pärjää. Mut mä en pärjää, nää ajatukset saa mut hulluks. Mä tarviin apua, mä tiedän sen. Nyt mä saan sitä, ainakin mä toivon niin.

"Mä en voi määrätä sulle masennuslääkkeitä, oot kuitenkin aiemmin yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä."
"Niin."
"Mut määrään sulle melatoniinia ja mirtazapinia nyt alkuun niin saat nukuttua, onks se ok?"
"Joo."

Lääkäri lähtee pois huoneesta ja jään sairaanhoitajan kanssa taas kahdestaan.
"Millon viimeks viilsit?"
"Eilen."
"Vuotaako ne, tarviitko tikkejä?"
"En kai.", sanon, vaikka aamulla syvät viillot aukes uudestaan. Ei ne ollu edes tarpeeks syviä.
"Lupaatko mulle, ettet satuta ittees ennen seuraavaa käyntiä."
"En mä tiedä voinko mä luvata sellasta."
"Toi on tosi surullista, tiedäthän sä sen?"
"Joo."
"Sä selviät kyllä tästä, muista se."
"Niin kai."
"Jos tulee tosi paha olla, soita tänne päivystykseen, tai hätänumeroon, älä jää yksin."
"Joo."
"Lupaatko soittaa?"
"Joo." Mut en mä voi luvata, en mä pysty.

Mä todella toivon, että nyt mä saan apua, edes sen verran et pääsen takas jaloilleni. Jos edes pieni osa mussa haluaa vielä yrittää elää, mun täytyy antaa sille mahdollisuus. Mä en voi nyt antaa periks.

You're back

Yli vuoteen me ei olla puhuttu. Sitten sä lähetät viestin, mä vastaan, ja sitten sä taas katoat. Mä odotan, tunteja. Odotan, mutta mitä? Anteekspyyntöä? Sitä, että asiat ois niinku ennen? Sitä, että mä lakkaan kyttäämästä puhelinta, viestiä sulta? En mä tiedä

Mä muistan, kuinka viesti sulta sai mun sydämen pakahtumaan, nyt se tekee mut lähinnä surulliseks. Ehkä siks, että sulle tuntu olevan niin kovin helppoa vaan lähteä mun elämästä. Ehkä siks, että mikään ei oo enää niinku sillon joskus. Ehkä siks, että joskus olin varma, etten voi elää ilman sua ja mua pelottaa, että alan taas tuntea niin. Ehkä siks, että taidetaan satuttaa toisiamme enemmän ku korjata. Tai ehkä vaan siks, ettei mikäämn asia tässä maailmassa tunnu herättävän mussa minkäänlaisia positiivisia tunteita, en mä tiedä. Haluunko ees sua takasin mun elämään? En mä enää tiedä.

Never give up they say, but they don't know what it's like

"Pesen kasvot, harjaan hampaat, laitan hiukset kauniille nutturalle. Katson peiliin, sieltä minua katsoo takaisin outo hahmo. Sillä ei ole käsiä, ja jalkojenkin ääriviivat näyttävät loppuvan polvien kohdalle. Siirrän katseeni ylemmäs, ja huomaan, ettei hahmolla ole kasvoja - sen iho on posliininkirkas. En säikähdä, en edes vavahda. Hahmossa on jotain niin kovin tuttua, mutta en tiedä mitä. Näyttää kuin hahmon takana olisi pimeä, koskematon aarnimetsä. Hahmo kuitenkin näyttää kovin isolta, tukevalta. Samalla se on kuitenkin hauras, ja olen varma, että aarnimetsän puut kaatuisivat pienestäkin henkäyksestä. Ne ovat kuolleet pystyyn, kai minäkin. 

Hetken kuluttua tajuan, että hahmo olen minä. Taidan olla hukassa."

Näen painajaisia toisen perään. Lähes kaikissa mä kuolen, lähes kaikissa mut tapetaan. Joissain unissa teen sen valinnan itse, jostain syystä ne ei edes tunnu painajaisilta, enemmänkin toiveunilta. Usein nukahdan uudestaan, viime aikoina se on kuitenkin ollut vaikeempaa. Pelkään nukahtaa, painajaisista tulee koko ajan pahempia. Pelkään herätä, ne ei jätä mua silloinkaan rauhaan.
Oon niin väsyny tähän kaikkeen, tahtoisin vaan luovuttaaa. Mä en jaksa enää uskoa parempaan huomiseen, ei sitä oo vielä tähänkään mennessä tullu.

"Vittu mä vihaan sua."

Istun moottoripyörän kyydissä, vauhtia on enemmän kuin liikaa, ja se tuntuu helvetin hyvältä. Adrenaliini virtaa suonissa ja hetken mun on hyvä olla. Silti ainoa ajatus mun päässä on: "jos mä nyt päästäisin irti, se olis onnettomuus, ei itsemurha. Tai ainakin se näyttäis siltä." Mut mä en voi tehdä sitä, en sulle. Mä en voi antaa sun, tai kenenkään muun syyttää itteään mun kuolemasta, en yhtään enempää kun on pakko.

Silti mä tahdon irrottaa kädet sun vyötärön ympäriltä. Sä kuitenkin huudat ja käsket mua lujentamaan otetta ja nojaamaan suhun kiinni kunnolla, sitten sä painat kaasun pohjaan. Mä en tiedä kuinka kovaa me ajetaan, reilusti yli nopeusrajoitusten kuitenkin. Mä suljen silmät hetkeksi, rentoutan lihakset, mut pidän huolen, ettei mun ote lipeä. Sitten mä avaan silmät, mä tahdon laskea kuinka monta sekuntia menee kolmen sähkötolpan ohittamiseen, tai kuinka nopeasti me saavutetaan ne harvat edessä ajavat autot.

"Pelkäätkö sä koskaan kuolemaa?", kysyt
"Pelkään, kaikkien muiden mut omaani en.", mä vastaan
"Sä ootki aina ollu vähän erilainen, sillei hyvällä tavalla sekasin."
"Niin kai."

Mä nään, että sulla on haikea olo. Kohta mä muutan pois, ja se on sulle uutta. Silti mä tiedän, että sä oot oottanu sitä, varmasti yhtä paljon ku mä. Me ollaan kasvettu yhessä, mut silti kasvettu erilleen. Ainoo mikä meitä yhdistää, on geenit ja kieroutunu huumorintaju, ja se harmittaa sua. Sua harmittaa, ettei me olla läheisiä, niinku monet sisarukset on. Sua harmittaa, että useemmin oot sanonu "vittu mä vihaan sua.", uhannu tappaa mut millon mistäkin syystä - ku pyytäny anteeks ja tarkottanu sitä. Kai meitä molempia taitaa kaduttaa se, ettei kumpikaan meistä osaa päästää ketään tarpeeks lähelle.

Antakaa mun mennä

Herään, vaikka en halua. Toiset päivät on hyviä, jaksan tehä asioita, käydä lenkillä, siivota ja syödä hyvin. Toisina päivinä en tahdo mitään muuta niin paljon ku kuolla. Tää on kai taas yks niistä päivistä. En jaksa tätä, on niin väsyttävää, kun olotilat heittelee laidasta laitaan minuuteissa. Satutan mulle rakkaita ihmisiä, sanon asioita, joita mä en tarkota. Kylvän pelkoa ja hämmennystä, vaikka en mä tarkota pahaa, en mä koskaan satuttais ketään muuta ku itteeni. 

"Et sä oo tollanen, mitä sulle on tapahtunu?"

Ehkä mä oon just sellanen. Ehkä mun kulissit vaan alkaa tippua. Ehkä mua ei voi muuttaa. Siks mä muutan. Pois tästä kaupungista, näitten ihmisten luota, näitten liian tuttujen seinien keskeltä. Pois jonnekkin, missä mä voin alottaa alusta. Mitä kauempana mä oon, sitä vähemmän mä voin satuttaa ketään.

"Miks sä haluut sinne? Ei sulla oo siellä yhtään mitään."
"Just siks. Sitä paitsi, onko mulla täälläkään mitään?"
"Ei kai."
"Ei ainakaan mitään minkä vuoks mun kannattais jäädä."
"Oon vaan huolissani susta."
"Ei tarvii olla, kyllä mä pärjään."
"Ootsä varma?"
"Oon, totta kai."


Ja vaikka en pärjäiskään, en mä sitä myöntäis, en oo tähänkään asti. Mun on vaan pakko yrittää, ei mulla oo enää muutakaan vaihtoehtoa. Tai on, kai. Mut se on sit se viimenen.

Vihaan sua, mut itteeni vielä enemmän

En voi pyyhkiä näitä muistoja pois verellä, en sua mun iholta. Itken loputonta itkua baarin vessassa, niin vitun kliseistä, mä tiedän, enkä mä edes käy baareissa, tai itke. Mä vietän viikonloput ahdistuksen kourissa, en kavereiden kanssa. Ja silloinkin kun ahdistus ei lukitse mua neljän seinän sisälle, mä oon yksin. Ei kukaan kysy mua mihinkään, toisaalta mä ymmärän sen, en mäkään kysyis.

En saa sua mun mielestä, ja se tekee mut hulluks, sä et jätä mua rauhaan vaikka mä kuolisin. Sun takia mä vihaan itseäni. Hakkaisin itestäni ilmat pihalle jos voisin, niin helvetin paljon mä vihaan itseäni. Niin kaikki muutki on tehny, niin helvetin paljon neki on vihannu mua. Mut kukapa ei?