Anna sormien vaeltaa näppäimistöllä, koitan pukea asiat sanoiksi, mutta se ei tunnu onnistuvan. Seitsemän luonnosta, mutta ne kaikki tuntuvat vääriltä. Jostain syystä mieleeni muistuu viime kesänä nousuhumalassa kirjoitettu teksti, josta edelleen tunnistan itseni. Katson päivämäärää, se on kirjoitettu päivälleen vuosi sitten. Ironista.
Öisin tahdon uida
hukkua
ja nostaa pään pinnalle
ennen kuin happi loppuu
uudestaan ja uudestaan
euforinen olo valtaa kehon takaraivosta kantapäihin
saa veren virtaamaan vapaammin
hiukset valuu vettä valtoimenaan
haukon henkeä himmeässä kuunvalossa
terävät kivet rikkovat jalkapohjat
katson veren hentoa tanssia
aivan kuin se yrittäisi vastustaa sekoittumistaan makean järviveden sekaan
kuin se tahtoisi säilyttää,
sen minkä itse olen jo menettänyt;
koskemattomuutensa
silmissä sumenee
leijun
veden ja ilman
todellisuuden ja tuonpuoleisen
välimaastossa
vaikken edes usko elämään kuoleman jälkeen
tai ehkä uskonkin
hukun
vesi vie happea enemmän tilaa keuhkoista
ajatukset hukkuvat korvissa jyskyttävään sydämen sykkeeseen
pian se lakkaa
ja tulee pimeys;
hiljaisuus
ja rauha
sitten räjähtävä kipu ja voima
olen pinnalla
oksennan vettä
verta
hengitän
keuhkorakkulat sylkevät kaiken pois
värekarvat nostavat itsensä takaisin pystyyn
syke tasaantuu
olen elossa
mutta haluanko olla?
verkkokalvoille lävähtää kuva
suljen silmät
siinä on mies
miehellä on kapeat kasvot
hiusraja on jo hieman vetäytynyt
kasvot ovat sileät
iho posliininkirkas
mutta kuva on hieman sumea
liian tutut silmät
liian tuttu hymy
"Vieras mies", ääni sanoo
"Ei", vastaan
"Isä", vastaan
ehkä jaksankin kahlata takaisin rantaan
ehkä jaksankin hengittää
ja jatkaa
"Isä, vieras mies", ääni toistaa kysyen
"Sama mies", kuiskaan ja pyyhin hymyn puoliksi pois kasvoiltani
Ajatukset pomppivat asiasta toiseen, aivan kuin tuolloinkin. Tuntuu kuin ajatus kulkisi nopeammin kuin ehdin kirjoittaa ja suurin osa jää työmuistin kapasiteetin ulkopuolelle. Samat asiat pyörivät mielessä edelleen, ehkä vain eri mittasuhteissa, eri vivahtein. Huomaan miettiväni isää paljon, enemmän kuin aiemmin. "Ehkä se jäi sulle etäiseksi, olit kuitenkin tosi nuori kun se kuoli". Niin, ehkä. Tai ehkä pelkään unohtavani ne viimesetkin muistot, mitä mulla on jäljellä. Ehkä pelkään unohtavani, että mulla koskaan oli isä.
Muistan äitin yllättyneen ilmeen ja sitä seuranneen lyhyen keskustelun.
"Ai, sulla on vielä toi kuva."
"Miksei olis?"
"En mä tiedä, en vaan aatellu et.."
"Et mitä? Et pitäisin sitä esillä?"
"Niin, tai et.."
"Et mulla ei olis ikävä?"
"Niin, kai"
Totta helvetissä mulla on ikävä. Ihan helvetin kova ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti