Miten mä selviin, nyt ku sä et oo enää täällä?

Siitä on nyt viikko. viikko, ja mä en voi uskoa sitä. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Mä oon varma, että sä oot vielä täällä. Mä kuulen sun askeleet kovaa lattiaa vasten, sun hengityksen kun sä nukut. Mä nään sut aina vilahdukselta. Mä tunnnen sun läsnäolon vielä täällä. Mul on ikävä sua. Mä odotan sun palaavan, vaikka mä tiedän, että sä oot poissa.

Kaipaan sua

Rakastan sua

liikaa

Tarviin sua

enemmän ku koskaa

Tää ikävä vaan kasvaa

mut musertaa

Mua sattuu

sattuu herätä aamulla

sattuu hengittää

sattuu elää

koska sä et oo enää täällä

Mut silti sä oot vielä täällä

mun sydämessä

muistoissa

ajatuksissa

mun kanssa

Mä tiedän et me nähään vielä

mut mä en jaksa oottaa

Mä en kestä

mun täytyy tulla luokses sun

ehkä tänään

ehkä huomenna

sit ku koittaa aika mun

Siihen asti mä pidän sut mun lähellä

mun mukana

minne ikinä sit meenkää

En päästä sua menemää

pidän lujaa kiinni

enkä koskaan päästä irti

Mä en oo valmis

Mä tahdon kuolla
kuolla kuolla kuolla
Liikaa kipua
Liikaa muistoja
Liikaa rakkautta
Liikaa kaikkea
Mutta siltikään
ei yhtään mitään
missään


Koulu alkaa huomenna, mut mä en haluu mennä. Mä en halua mennä sokkeloon täynnä tuntemattomia ja pari tuttua. Mä en kestä niitä vieroksuvia, halveksuvia ja vihaavia katseita. Mä en halua. mä en pysty.
Mä haluan tavata uusia ihmisä, mä haluan tutustua, saada kavereita.
Mut mä en osaa.
Mä haluan oppia, kehittyä, olla parempi ihminen.
Mut mä en jaksa.
Mä en oo valmis

En osannut sanoa enempää, en pystynyt paremmin selittää Nyt lähden, en jaksa enempää

En tule selviämään
En jaksa enää
en ainakaa kovin pitkään

Olen palasina
Maailmani on hajalla

Läheiset lähtee
tavalla tai toisella
Sydäntäni särkee
Se on paloina tuhansina

Itken yksin pimeässä
Ei kukaa kuule, ei nää
Ei kukaan välitä
Paitsi sinä
Mutta et ole täällä

Hymyn pakotan huulille
ja jatkan elämää
Mut sisimpääni koskee
Tämä kipu syö minut elävältä

Jonain päivänä olen poissa
tuolla jossain kaukana
Jossain mistä minua ei kukaan löydä
mistä kukaan ei osaa etsiä
Jonain päivänä lähden täältä
lähes jälkiä jättämättä
Jätän jälkeeni vain muiston ihmisestä
jota kukaan ei kaipaa
Jätän jälkeeni paljon
toisaalta en mitään
Jätän jälkeeni pelkän hyvästin
se riittää

En halua nähdä kyyneliä poskillasi kun lähden
Haluan nähdä hymyn huulillasi
Sen saman, johon minä silloin rakastuin
Haluan sinun jatkavan elämääsi
niinkuin minä en siihen koskaan kuulunut olisi
Haluan sinun tulevan onneliseksi
Sinun täytyy päästää minusta irti

Anna mä meen

En o tunteeton, kyl mun tunteet on

mut sun jälkeen kaikki ihan sama mulle on

mä teen sen mitä mun tehtävä on

mä meen, koska mun mentävä on

kaikki on sanottu, kyyneleet padottu

silmistä säihke on kadonnut

mä teen sen mitä mun tehtävä on

mä meen koska mun mentävä on

Ahistaa ja pelottaa, ihan liikaa

Kesäloma on alkanu, mut mä en osaa levätä. Mä en osaa rentoutuu, ahdistaa, stressaa ja masentaa. Oon väsysny, ja viikossa mä oon riidelly liian paljon, liian pahoja riitoja. Mä en osaa purkaa mun tunteita oiken, mä patoon niitä kauan ja sit ne purkautuu väärin, ja aina väärissä tilanteissa.
Riitelin K:n kanssa, mä satutin sitä liikaa. Se sano et meiän ei ehkä kannatais enää puhua, mä en pystyny muuta ku itkee. Mä mietin et miten vitussa mä onnistun menettää kaks mulle tärkeää ihmistä yhessä viikossa. Nii, mul siis meni välit N:n kaa. En haluu olla sen kaa hirveesti tekemisis, eikä mun onneks tarvii, mut en haluis olla sen kaa riidois, mut ei siit  sen enempää. Anyway, K sit kuitenki lähetti mulle viestin et ei se pysty olla ilman mua yms yms, mut sit seuraavana päivänä me riideltii taas ja se uhkas tappaa ittensä, mut mä sanoin et jos se tekee itsarin, nii sit mäki. Sit me saatii seki sovittuu, mut nyt mua ahistaa ja pelottaa viel enemmän. Mua pelottaa huomata, kuinka nopeesti se kaikki voi olla ohi, mua pelottaa huomata se kuinka tärkee se on mulle. Mua ahistaa, koska mä en tiedä millon se taas voi suuttua tai loukkaantua mun sanomisista tai tekemisistä. Mua ahistaa, koska mä en voi olla sille niin rehellinen ku mä haluisin. Mua pelottaa ees ajatella mun elämää tulevaisuudessa mihin se kuuluu, mut viel enemmän mua pelottaa elämä ilman sitä. Ilman sitä mul ei oo tulevaisuutta, ei elämää. Mä rakastan sitä. Mä en osaa elää ilman sitä.

Se on lupaus, jota mä en aio rikkoa

Ei oo enää kokeita, mut mä stressaan silti. Mä stressaan päättäreitä, yhteishaun tuloksia, kesälomaa, ihan kaikkea. Mä pelkään, mitä jos mun päättärit menee pilalle, mitä jos en pääse sinne minne hain, miten mä selviin? Mä ajattelen ihan liikaa, mä oon vaa niin hukassa. Mä en vaa tiedä mitä mun pitäs tehä. Se mikä mua huolestuttaa ja pelottaa eniten, on K. Se on viime päivinä puhunu paljon itsemurhasta, se on sanonu ettei se enää jaksa. Se on puhunu paljon meistä. Ja se kaikki on mun syytä. Mä satutan sitä, joka ikisellä viestillä minkä mä lähetän sille, koska jokanen viesti muistuttaa sitä siitä miten asiat oli,ja mitä meillä oli. Mä tahattomasti annan sen herätellä toiveita meistä. Se haluaa edelleen uskoa meihin mut mä en tiedä enää. Mä nään kuinka paljon siihen sattuu, ja se satuttaa mua, mut vielä enemmän mua satuttaa se, et se kaikki on mun syytä. Mä vaan satutan sitä, ja mä toivon et se löytäis jonkun, jonkun joka ei satuta sitä niin ku mä, jonkun jonka kans se kaikki ois helpompaa, jonku, joka ois kaiken sen yrittämisen arvonen, koska mä en oo. Mä en oo kaiken sen vaivan arvonen. Mä vaan toivon, et se olis onnellinen.
Mä en vaa voi menettää sitä, mä en kestä sitä.
Jos se lähtee, mä lähen kans.
Se on lupaus, jota mä en aio rikkoa

Se en oo mä, se on se kenet sä näät. Se on se joka tuijottaa mua peilistä takasin.

Viime kuukausina, mä oon nauranu enemmän, mä oon näyttäny onnelliselta. Mut se en oo mä. Mä en onnellinen, en ees ilonen. Mua kauhistuttaa jo ajatuskin et mä oisin onnellinen. Mä en uskalla olla onnellinen, en mä edes osais. Mä en uskalla irrotautua tästä olotilasta, mä en uskalla päästää irti, mä en uskalla, koska tää on turvallista näin. Mä en haluu kavuta ylös vaan sen takia, et joku voi taas tönästä mut alas. Mä en kestäis. Mä oon hetkittäin onnellinen, se tuntuu ihanalta ja vapaalta, mut se pelottaa mua, enemmän ku mikään muu. Mä en haluu pois tästä vankilasta minkä mä oon itelleni luonu, mä kuulun tänne. Mua ei voi satuttaa niin helposti, mä oon sillon vahvempi. Mut mä oon tyhjä. Mä en tunne mitää, tai sit kaikkea samaa aikaa. Mul on vaikeuksia erottaa tunteita toisistaa, ne ei oo selkeitä vaan sekoittuneina toisiinsa. Mä en erota vihaa, surua ja pettymystä, mulle ne kaikki on samaa tunnetta, eri muodoissa. Ainoo tunne minkä mä erotan aina, ja mikä on aina läsnä, on pelko. Se sama pelko, josta tää vankila koostu, se sama pelko mikä pitää mua tiukasti ootteessaan. Se sama pelko, joka estää mua tekemästä, se sama pelko, joka estää mua olemasta se kuka mä oikeesti oon, se sama pelko, joka tuo mulle rajoja ja turvaa. Se sama pelko, joka hitaasti tappaa mut, enkä mä voi estää sitä, enkä mä enää edes jaksa enkä halua.

Pitäs jaksaa, pitäs pysty, mut mitä jos ei jaksa, ei pysty, eikä jaksa enää ees yrittää?

Vielä 13 päivää koulua. Muut sanoo et enää 13 päivää koulua. Mut mä en, koska mä en jaksa enää. Mä en jaksa enää katella niitä samoja kasovoja, mä en jaksa kuunnella niitä samoja juoruja, enkä mä jaksa kävellä niitä samoja käytäviä ja rappusia, en istua niissä samoissa luokissa. Mä haluan pois pois pois, kauas pois, mä en haluu enää palata takasin, en ennen ku mä oon valmis..

Liikaa kokeita, enkä mä jaksais enää lukea. Liikaa tapahtumia, mihin en jaksa osallistua. Liikaa kaikkea, enkä mä pysy perässä.

Vikoja viikkoja viedää, ja mä lintsaan, ahistaa liikaa. Ahistaa kokeet, ahistaa ihmiset, ahistaa ku en tiedä mihin kouluun pääsen, ahistaa ku ei oo kesätyöpaikkaa, ahistaa raha-asiat, ahistaa ihan kaikki.

Ja mä tiedän, mä tiedän et mä en osaa rentoutua ees kesälomalla..

Ihan liian väsyny, liian kauan jaksanu, mut silti on pakko jatkaa..

Eilen mä heräsin seittemältä aamul ku oksetti niin paljo, yritin käydä oksentaa mut ei tietenkää ollu mitää oksennettavaa. Menin takas sänkyy ja kesti vähän aikaa et sain unta. Seuraavan kerran heräsin herätyskelloo yheltoist. Enää mul ei ollu yhtää huono olo, ja jäin miettii et mistä se huono olo oikee tuli. Ja oli jotenki tosi pelottavaa, koska mä en muista mitä olin tehny edellisenä iltana muuta ku kattonu leffaa, mietin et olinko ottanu yliannostuksen tai jotai, mut ilmeisesti en koska ei mun olo ollu yhtää sellanen. Mua oikeesti pelottaa tosi paljo ku en yhtää tiiä, mitä oon mahollisesti tehny, ja varsinki ku ei tiiä mitä tuun tekemää. Mä en pysty luottaa enää ees itteeni..
Kello on jo yli kolme yöllä, ja mun pitäs olla nukkumas, mut en mä saa unta taaskaan. Puhun K:n kaa, ku en pystyny puhuu sen kaa päiväl ollenkaa. Ja taas mä sain sen surulliseks, en mä tarkottanu.. Tää on just se syy miks mun on vaikee puhuu mun asioist, mä aina saan jonku huonolle mielelle tai mä loukkaan niitä tai suututan ne..
Mä en vaa tiiä miten  ja minne mun pitäs jatkaa, koska mä oon vaa pyöriny samaa ympyrää liian kauan, tää on ku noidankehä. Mä en tiedä kuinka kauan mä edes jaksan jatkaa..
Pitäs jaksaa mennä kouluuki neljäks tunniks, ja mä en oo nukkunu viel silmäystäkää..
Ois helpompaa vaa jäädä kotii, mut en mä voi..

Kerro mulle miten mä kestän, sano mulle miten mä selviän, mä en pysty tähän..

Käytiin tänään, tai no oikeestaan eilen vuokraa R:n, O:n ja parin muun kaa kolme leffaa. Katottiin yks niistä, mul oli ihan kivaa vaik se leffa ei ollukkaa hyvä. Nauroin niitten kaa, ja hetken mun oli hyvä olla. Tai en mä tiedä oliko, vai esitinkö mä vaan. Mä en enää tiedä, koska mä en osaa erottaa totuutta valheesta ja todellisuutta kuvitelmasta. Nytkin ne nauraa viereises huonees, ja mä oon varma et ne nauraa mulle. Mun mielialat vaihtelee laidasta laitaa sekunneissa ja ihan ilman mitää syytä. Ja se väsyttää mua, mä en yhtään voi tietää miltä must tuntuu minuutin tai vaik kymmenen sekunnin päästä. Mulla ei oo mitää kontrollii itteni, mut mä en enää jaksa välittää mitä mä teen itelleni. Mulle on ihan sama et kuolenko mä vaikka huomenna vai en. Mä en halua enää elää, mut mun on pakko. Mun on pakko herätä joka aamu ja yrittää, mä teen sen vaan K:n takia, mä oon sen sille velkaa.
Mul on vaan niin käsittämättömän paha olla. Kaikki tää paine ja stressi, se vaan polttaa mut loppuun. Mun voimavarat ei riitä siihen mitä multa vaaditaan, mut mä en voi luovuttaa ja tuottaa pettymystä mun läheisille, siks mun on pakko jaksaa. Mä hoen itelleni et kyl mä jaksan ja kyl mä pystyn, ja jotenki mä aina onnistun, mut mun olo vaan huononee koko ajan. Mä oon huomannu et mitä enemmän mä panostan vaikka kouluun, mun on helpompi olla jonku aikaa, koska sillon mä pystyn siirtää mun ajatukset jonnekki muualle. Mut sit ku mä oon yksin, mä voin huonommin ku koskaa, kaikki ne tunteet vaan kasautuu ja mä en osaa käsitellä, enkä mä halua. Mä tiedän et mun on pakko oppia käsittelemään mun tunteita ja niitä kipeitä asioita, tai mä en voi koskaan parantua ja jatkaa eteenpäin. Mut just nyt, kaikki on vaan niin helpompaa kun mä en anna mun tunteille valtaa, kun mä vaan työnnän ne syrjään. Mun on pakko, koska mä oon liian heikko käsittelemään niitä. ne satuttaa mua liikaa. Mä en halua muistaa kaikkia niitä kipeitä asioita, mut mä en pysty unohtaa. Kunpa mä voisin vaa kuolla satuttamatta ketää, niin kaikki ois paljon helpompaa.