Melkeen 50 luonnosta, niin monta kertaa oon halunnu kirjottaa tänne jotain, mut en sit kuitenkaan oo pystyny. Ei kai mulla mitään tärkeetä oo ollu, ei kai nytkään. Menee ihan hyvin, toisaalta ei todellakaan. Koulussa pärjään hyvin, tai siis arvosanat on hyviä. Silti tuntuu et kaikki vihaa mua, syystä tai toisesta. Koulumenestys on hyvää, mut kaikki muu onki ihan paskaa. Tai ei nyt kaikki, mut melkein. Arjessa suoritan asiat reilusti riman alta. Eikö riitä, jos suihkussa jaksaa käydä kerran viikossa, kaupassa ehkä kahdesti ja ruokaa jaksa laittaa joka toinen viikko? Eikö riitä jos siivoaa vaan sillon kun joku on tulossa käymään, eli ehkä kerran kuukaudessa? Eikö riitä jos näkee kavereita yhtä usein, tai harvoin, miten sen nyt ottaa? Jos ei vaan jaksa, ei millään pysty mihinkään ylimääräseen? Ei jaksa eikä pysty tai kykene vaikka kuinka haluais ja yrittäis? Tai edes haluais yrittää.

Ihmissuhteetki on yhtä vittuista sotkua, toiset saa ahdistumaan niin paljon, että yritän parhaani työntääkseni ne pois. Toiset saa niin valtavan raivon partaan ja iskee kaikista herkimpiin kohtiin, nauttii siitä. Ja mun tekis mieli kostaa samalla mitalla, pahemmin, mut en tee niin. En tee niin, koska helpompaa on alistua siihen asemaan missä on aina ollu, tyhmä läski huora, vaikka hetken jo luuli saavuttaneensa ihmisarvon. Helpompaa on esittää, ettei se satu, ettei se tunnu missään vaikka on niin syvissä vihantiloissa, että murhanhimo kohdistuu enää vain itseen.

On niin paljon kaikkea. Liikaa kaikkea. Kesä meni opiskelun, treenaamisen, ahdistuksen, masennuksen ja niiden tuoman loputtoman väsymyksen merkeissä. Fyysinen terveys koki haasteita, niitä on edelleen, "Sun oireet johtuu vaan stressistä", niin varmasti johtuukin. Silti turhauttaa, haluisin pystyä ja jaksaa mut en pysty. Tuntuu etten koko kesän aikana kerenny lepäämään, oikeesti lepäämään. Ja nyt on jo syksy, enkä mä kerkee pysähtymään ennen joulua. Ainiin joulu, seki  on tulossa, sekös vasta ahdistaa, Ahdistun kaikesta, koulusta, ihmissuhteista, elämästä ylipäätään. Elämään astuu lisää ihmisiä, enkä mä tiedä kestänkö sitä. Miten voi tuntua niin pahalta kun joku osottaa olevansa kiinnostunu? Miten se voi laukasta niin valtavan itseinhon ja itsevihan, että terälle on pakottava tarve ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Yli vuoteen. Tavallaan kai parempi, että osaan hallita impulsseja nykyään paremmin, mut huolestuttavaa on se, että itsetuhoisuus on harkittua, vaarallisempaa, pelottavampaa. Pelottavaa on se, että tiedostaa joka ikisen muu mahdollisuuden mut silti ei tartu yhteenkään niistä. Itseviha- ja inho on niin sisäsyntyisiä tunteita etten usko pystyväni muuttamaan niitä mitenkään. Oon aina vihannu itteäni, enemmän ku mitään tai ketään milloinkaan ikinä. Enkä mä tiedä et miks. Onko mulle tapahtunut jotain mikä on saanu sen aikaan? Onko mulle tehty jotain? En mä tiedä. Tai jos tiedän, en muista. "Ei oo mitään todisteita, mut oon mä sitä joskus miettiny et sillon kun sä olit ihan pieni, että ehkä sä oot joutunu hyväkskäytön kohteeks. Sydämestäni mä toivon ettei niin oo, mut en oo voinu olla pohtimatta sitäki mahdollisuutta." . Ja se keneen epäilyn siemen kohdistu, siitä ihmisestä en haluais uskoa niin. En haluais uskoa kenestäkään jotain niin sairasta, mut jostain syystä tää vuosiks unohtunu keskustelu palautu hiljattain mun mieleen enkä oo saanu pyyhittyä sitä pois. Voi olla, ettei siinä oo mitään perää, mut tuskin saan koskaan edes tietää. Koko lapsuus on muutenkin niin sumun peitossa, etten muista paljoa. Koko elämä on yhtä sumua.

Oon kuunnellu naapurista kuuluvaa huutoa ja raivoamista, tavaroiden paiskomista. Sitä, kun joku menee rappukäytävään nyyhkyttämään. Soittanu sosiaalipäivystykseen toistamiseen ja päivystäjä on kirjannu tiedot ylös, antanu ohjeet soittaa hätäkeskukseen jos sama vielä jatkuu. Ja se palauttaa mieleen oman lapsuuden, ne rippeet mitä omien aivojen syövereistä kykenen vielä kaivamaan. Olispa joku auttanut muakin, nähny mun hädän. Ja tavallaan näki, mut pelastettiin jo kerran, mut ei kukaan voinu pelastaa mua iteltäni. Ei kukaan voinu tulla ottamaan pois niitä ajatuksia päiväkoti-ikäisen lapsen päästä, jotka käski karkaamaan portista ja juoksemaan rekan alle. Ei kukaan voinu pyyhkiä niitä ajatuksia pois, jotka sano, että mun täytyy kuolla. Enkä mä tienny, ettei muut lapset tunne niin. Ei kukaan ois voinu pelastaa mua mun omilta tukahduttavilta ja tappavilta ajatuksilta. Ei kukaan voi tehdä sitä nytkään. Tai ikinä.

Mut palatakseni ihmissuhteisiin, miksi on niin vaikea hyväksyä, että joku välittää? Että joku haluaa oppia tuntemaan mut kokonaan, ajatukset ja tunteet? Miksi on niin vaikeeta sisäistää, että joku voi tykätä musta siks et oon just minä, kun on koko elämän yrittäny olla joku muu. Jotain muuta. Mitä tahansa muuta. Enkä mä tiedä onko kyse siitä, etten oikeesti tunne toisesta samoin, vai siitä etten uskalla tuntea. Mistä senkin voi helvetti soikoon tietää? Ihana ihminen, niin hyvä kaikinpuolin, että on suoranainen harmi, etten tunne mitään syvempää. Uskomattoman hyvä ihminen, ja ehkä se on just se ongelma. Mä en ansaitse mitään hyvää, mutta se ansaitsee. Enkä mä oo sitä. En todellakaan. Mussa on niin paljon vialla, niin paljon rikki, etten tiedä voiko mua ikinä korjata. Eikä mua voi korjata kukaan toinen. Oon niin hukassani itteni ja omien tunteiden kanssa et koko elämä menee solmuun. Ulospäin vaikutan kai itsevarmalta, omanarvon tuntevalta, vahvalta ja itsenäiseltä. Mut se on vaan se kuori mikä on täytyny rakentaa, ettei kaikki tää mun sisällä oleva paska pääse valumaan ulos. Ettei kukaan enää ikinä satuta mua niin paljon. Ettei kukaan enää koskaan riko mua niin pahasti. Että teen sen lopulta ihan ite.

Tää postaus oli kauheen sekava, mut sitä mun ajatuksetki on. Sitä koko elämä nyt on. Mut oon elossa, vaikka sekin tuntuu tuskallisen vaikeelta turhan usein. Oman olemassaolon sietämättömyys on läsnä turhan usein.

Eilen sain jonkun dissosiaatiokohtauksen, en oikeen tiedä mitä tapahtu. Havahduin siihen, että koira istu mun edessä ja tuijotti. Luulen et sitä kesti pari tuntia, mulla ei oo mitään muistikuvaa mitä oon tehny tai ees ajatellu. Sen jälkeenki oli tosi epäodellinen olo ja oikeesti pelkäsin et teen itelleni jotain. Lähin koiran kanssa lenkille, en ees muista mitä reittiä kuljettiin, kaikki tuntu niin epätodelliselta.

Nukahdin vasta joskus viiden jälkeen aamulla, heräsin montaa kertaa, välillä siihen et itkin. En kuitenkaan muista mitä unia oon nähny, yleensä muistan. Vieläkin on tosi epätodellinen olo, en pysty kasaamaan ajatuksia ja järkevien lauseiden muodostaminen tuntuu kestävän ihan tuhottoman kauan. Tänään tuli sellanen tunne, et mun on pakko lukea äidin kuolinsyyraportti. En oo koskaan lukenu sitä alkua pidemmälle, vaikka äidin kuolemasta on kohta kaks ja puol vuotta. En mä tiennyt että äitillä oli todettu vesipäisyys 2014. Ei sitä mun tietääkseni hoidettu mitenkään. Enkä tienny sitäkään et äitille oli määrätty Antabusta muutamaa kuukautta aiemmin, mut ei se koskaan ollu ilmeisesti alottanu sitä. Toisaalta en mä tienny sitäkään, että se yritti itsemurhaa kun ne eros isän kanssa. Enkä sitä, että se sai keskenmenon. Enkä sitä, että se oli katkolla kun ootti mua. Enkä sitä, että sen ex-mies sai kaks vankeustuomiota pahoinpitelystä ja vähintään yhtä useesti lähestymiskiellon. Muistan kuinka äiti tuli synttäreille naama mustana kun J oli hakannu sitä. Me oltiin veljien kanssa sanottu et äiti näytti pelottavalta. Katoin pari päivää sitte kuvia niiltä synttäreiltä, ja näyttihän se. Ei niitä isoja mustelmia ja turvonnutta naamaa voinu olla huomaamatta meikkikerroksesta, huonosta kamerasta ja kaukaa otetusta kuvasta huolimatta. Ei ihme, että ekaluokkalaiselle se on ollu pelottava näky. Ja niissäkään kuvissa mä en hymyile.

Äiti, sulla olis synttärit vappuaattona. Muistan, kuinka joit aina vappuna, oli "hyvä syy juhlia". Se putki jatku aina vähintään äitienpäivään asti, viimeisinä vuosina juhannukseen asti ja siitäkin vielä pidemmälle. Mä toivoin aina edes yhtä päivää ettet ois juonu tai ollu krapulasssa, yhtä päivää et oisin nähny sut, en sitä pelkkää tyhjää kuorta. Mul on ikävä. Ihan liian kova ikävä. Saisinpa halata vielä kerran, tuntea niitten vapisevien käsien hennon puristuksen. Kuulla sun naurun, sen ilon sun äänessä kun nähtäis, sen surun kun lähtisin. Saisinpa vielä kerran soittaa, kertoa et rakastan, en mä tainnu sitä koskaan sanoa. Mä mietin sun viimeisiä viikkoja, olit kaatunu humalassa ja murtanu solisluun ja käsivarren. Niistä ei ollu mainintaa kuolinsyyraportissa, ehkä muistan ajankohdan ihan väärin. Sitä ennen kuljit rollaattorilla, koska kävelit jo niin huonosti. Ja me kaikki ajateltiin et se vielä muuttuu siitä paremmaks, vaikka kai me kaikki tiedettiin, ettei niin tuu tapahtumaan. Eikä niin koskaan tapahtunu.

Tuntuu ettei tästä taas tuu yhtään mitään. Koko viikon vedän neljän tai viiden tunnin yöunilla, en herää kun ois tapaaminen, en saa yhtäkään koulutehtävää tehtyä, en saa käytyä suihkussa tai kaupassa, en saa pidäteltyä itkua. Tentti on maantaina, oon hädin tuskin ees avannu koko kirjaa, laina-aikakin meni jo. Sossu kysyy onko opiskelu liian rankkaa, vastaan että ei. Ei se oo vaan opiskelu, elämä on rankkaa. Oon vaan ihan loputtoman väsyny tähän kaikkeen. Mietin pitäiskö varata lääkäriaika ja pyytää uutta masennuslääkettä, mut en jaksa enää. Oon kokeillu jo niin montaa, ei niistä mikää oo auttanu tai ne mitkä on, ni ei se vaste oo puolta vuotta pidempää kestäny. Ja kyllä mulla menee paremmin kai, en oo niin itsetuhonen, mut oon vaan ihan loputtoman väsyny kaikkeen. Pelottaa että tässä käy taas niin ku aina, etten osaa lopettaa ajoissa, et poltan itteni ihan loppuu. Vaadin iteltäni ihan liikaa, tai niin terapeutti sanoo. Mut ei se tunnu musta siltä, vaadin iteltäni vaan sitä mitä yhteiskuntakin multa vaatii. Jaksamista, venymistä, tehokkuutta, pärjäämistä, itseohjautuvuutta, tarpeeks opintopisteitä, sujuvuutta, motivaatiota, taloudellista riippumattomuutta, ja vielä vähän lisää pärjäämistä ja jaksamista, ihan niitä perusjuttuja.

Makaan vaan tunteja sohvalla somea selaten ja passiivisia kuolemanajatuksia päässä pyöritellen. Silti kun joku kysyy miten menee, vastaan, että ihan hyvin, oon vaan aika väsynyt. Miks on niin vaikee sanoa ettei mee hyvin, että en tiedä onko musta tähän elämään sittenkään, että auttakaa nyt joku saatana. 

"Mä oon niin ylpee susta, pääsit kouluun ja ekasta tentisäki sait täydet pisteet, pärjäät niin hyvin"

Niin, niinhän mä pärjään. Kerään lääkkeitä varastoon, kerään rohkeutta huuhtoa ne kaikki kerralla alas. Mut kyllähän mä pärjään, mulla on kaikki ihan tosi hyvin. Niin mä haluan aina kaikille uskotella. Aina ne uskoo.

Öisin kävelen järven jäällä ja kuuntelen hiljaisuutta, katson lähes mustaa taivasta jota miljoonat tähdet koristaa. Rakastan talviöitä, pimeyttä, sitä tasapainottavia tähtiä ja lunta. Rakastan hiljaisuutta, kenkien alla narskuvaa lunta. Silti asetun hankeen makaamaan ja mietin onko hypotermia kauhea tapa kuolla. Mietin kestääkö jää vai kävelenkö sulaan ja katoan. Tahtoisin jäädä siihen, koira juoksee äkkiä luokse, alkaa vinkumaan, hätääntyy, yrittää saada mua nousemaan. Koiran vinkuminen yltyy haukkumiseksi, se katselee ympärilleen, onko ihmistä ketä pyytää apuun, äiti ei nouse. Kun ketään ei näy, se käy viereen makaamaan ja vinkuu hiljaa. Uskollinen ystävä, se ei jätä. Kyyneleet jäätyy poskille, on kylmä. En pysty nousemaan, en jaksa. Makaan siinä kauan, minuutteja, ehkä kymmeniä minuutteja, en tiedä. Puhelinkin on sammunut kylmän takia. Kun viimein nousen, koira nuolee kasvoja ja alkaa haukkumaan. Katson sitä ja mietin, että vaikka kukaan muu ei välittäis, se välittää. Vaikka ei olis yhtään ystävää, se silti on. Sängyssä painan pään sen kylkeen, kuulen kuinka rauhallisesti se hengittää ja yritän hengittää samaan tahtiin, lasken sen sydämenlyöntejä. 

Oot niin taitava, jääräpäinen, auttavainen, kai jollain tapaa hyvä ihminenkin. Et vaan oikeen osaa olla isä, susta ei vaan oo siihen vaikka kuinka toivoin. Mä tiedän, että kaikki nää vuodet sä oot yrittäny ja enää et kai jaksa. Enkä mä toisaalta syytä sua, ei sullakaan ollu kunnollista isää mistä ottaa mallia. Mut mitä enemmän opin arvostamaan sun kykyä kasvaa ihmisenä, sitä enemmän huonoja puolia susta löytyy. Esität jotain saatanan pyhimystä ja rakastavaa perheenisää kun petät sun vaimoa. Etkä kerran tai kaks, en tiedä teetkö sitä vieläkin, enkä mä halua. Eikä se kuuluu mulle, välillä toivon etten koskaan ois saanu tietää. Kai petit äitiäkin, ehkä se ties, ehkä ei. Äiti anto sulle kaiken aina anteeks, ihan kaiken. Samoin kaikille muille, kesti vuosia väkivaltasta miestä sun jälkeen. Ei se uskonu ansaitsevansa parempaa, ei pitkään aikaan. Ja sä edelleen syytät äitiä kaikesta, että kaikki oli sen syytä. Et ikinä antanu sille anteeks sitä, ettei se jaksanu pitää huolta omista lapsistaan. Et ikinä antanu anteeks sen juomista, vaikka et itekkään mikään absolutisti todellakaan ollu. Ja tavallaan oot oikeessa, ihan ite se viinaa kaato alas kurkusta. Mut alkoholismi on sairaus, ymmärrätkö sä sitä? Teitkö sä tarpeeks? Yrititkö sä auttaa vai syyllistitkö vaan? Patistit katkolle mut et kuitenkaan ollu tukena, niinhän sä teit? Säkö et koskaan tehny mitään väärin? Et lähtenyt päiviksi pois ja ollut vastaamatta puhelimeen? Säkö et jättänyt kolmea alle päiväkoti-ikästä lasta alkoholisoituneen vanhemman seuraan siks aikaa? Ja sua puolusti koko sun suku, äitiä ei kukaan.

Mä tiedän, että sä edelleen halveksut äitiä. Silti toivoisin et voisit kunnioittaa edes mun tunteita etkä haukkua sitä aina. Tai asettaa itteäs aina sen yläpuolelle. Ihan ku oisit jotenki parempi ihminen, vaikka et millään mittarilla oo. Mun puolesta saat vaikka vihata sitä, mut ei sun tarvii sitä mulle aina kertoa.

"Mekin tultiin just yhen juopon hautajaisista" sanoit serkulle päivä äitin hautajaisten jälkeen. Ja te nauroitte, ivailitte koko suvua riivaavasta alkoholismista. Arvuuttelitte kuka on seuraava, ehkä minä. Enkä oo varmaan koskaan vihannu sua niin paljon kun sillon. Sillon tajusin kuinka vähän oikeesti välität muiden tunteista. Sen jälkeen en oo ihmetelly kun et koskaan soita, et ikinä tuu käymään, et pidä yhteyttä. Se oon aina minä, joka ikinen kerta. Tuskin huomaisit jos oisin poissa, tuskin kukaan huomais. 

Mut silti mä välitän susta, paljon enemmän kun sä ansaitset. Siltikään en haluu et lähdet mun elämästä, vaikka sulle tuntuu olevan ihan sama kuulunko mä sun elämään. Sä oot ennenkin hylänny, etkä ainoastaan mua, kai se on sulle vaan helppoa.

Vastaan kun soitat

tai siis sun vaimo soittaa

kysyy haluanko puhua sun kanssa

en kehtaa sanoa ei

etkä sä kysy mun kuulumisia

mut kiva et sulla menee hyvin

mulla ei

vaikka ethän sä sitä ees kysyny

eihän sua kiinnosta

En ees muista millon viimeks oon päivittäny tänne jotain, siitä on niin kauan aikaa. Päivät lipuu ohi, niin paljon tapahtuu etten ehdi sisäistää kaikkea. En ehdi näihin päiviin mukaan vaikka yritän kiriä aikaa kiinni. Mulla menee kai ihan hyvin, en mä tiedä. Epätoivo iskee aina välillä, puristaa keuhkot kasaan ja kaiken voiman musta ulos, ihan kaiken, kaiken paitsi sen mustan. Nykyään tosin harvemmin, en oo satuttanu itteäni kuukausiin. Se on pisin aika vuosiin. En mä silti uskalla luvata etten enää tee niin. Viikonloppuna oli taas niin lähellä. Ei mun impulsiivisuus mihinkään oo kadonnut, mun elämässä on nykyään kai vähemmän triggereitä. Edelleen on helvetin vaikea nousta sängystä, saada asioita tehdyksi. Silti joka päivä yritän, yritän, vaikka kuinka ahdistaa ja itkettää. Mun on pakko nyt yrittää. Välillä kyyneleet silmissä tiskaan, siivoan, käytän koiraa ulkona, käyn lenkillä, käyn kaupassa, teen koulujuttuja ja yritän löytää edes jostain niitä valonpilkahduksia. Yritän löytää jotain värejä tähän harmauteen, liian usein se tuntuu liian vaikeelta vaikka kaiken pitäis olla nyt paremmin. Sain koulupaikan ja opiskelen, käyn terapiassa, en enää syö masennuslääkkeitä, en enää haudo itsemurhaa joka päivä vaikka takaraivossa se edelleen kummitteleekin. Välillä tunnen olevani vanhempi kun 21-vuotias. Välillä edelleen se syvään masennukseen vajonnut, itsetuhosta ja nälästä turvaa hakeva 15-vuotias. Toisinaan vanhemman rakkautta ja hoivaa kaipaava taapero. Kai se on normaalia jos se vaihe on jäänyt väliin. Jos on lapsena hypännyt aivan liian isoihin saappaisiin, yrittänyt parhaansa mukaan suorittaa ja epäonnistunut siinä(kin). Kai se on normaalia, vaikka mä en ole normaali. 

Haen lääkäriltä B-lausunnon, jossa on edelleen ne samat diagnoosit. Ei kai vuosia mukana kulkeneet asiat vuodessa tai edes parissa mihinkään katoa, jos koskaan. "Ainakaan niitä ei oo tullu lisää". Se tästä vielä puuttuiskin, en ihan koko kirjoa tarvii, tusina riittää kiitos. Kai mä nyt yritän vaan selvitä, ihan niin kun tähänkin asti. Nyt mä kuitenkin yritän pysyä pinnalla, kun sinne jotenkin oon päässyt. Vielä tulee aika kun voimat riittää uimaan takasin rantaan. Siltä musta tuntuu nyt, viime viikolla näköjään vielä ei. 🠟

16.1.2021

Olen yhä jään alla
nyt nään sen läpi
mutta en pääse sen läpi
se turhauttaa

Katselen jään päällä käveleviä ihmisiä
he kävelevät ylitseni
kukaan ei katsahda maahan huomatakseen minut

Toivon että jää sulaisi
mutta talvisin se ei koskaan sula
talvisin sen ei tarvitse

Kesäisin en toivo mitään muuta niin paljon kuin saavani taas happea
tuntea auringon lämmön ihollani
mutta silloin jokin vetää minut jälleen syvyyksiin
pitää minut siellä kunnes vesi jäätyy taas

en koskaan pääse pintaan

Ja tätä kai se on, olla epävakaa, olla minä. 

"Muistan kun sun veli heräs huutamaan öisin kun se näki painajaisia, säkin heräsit mutta makasit tai istuit vaan hiljaa sänhyssä. Et koskaan itkenyt nälkää, väsymystä tai mitään muutakaan paitsi kovaa fyysistä kipua. Monena yönä kun heräsin, katsoin sun sänkyyn ja säkin olit hereillä. Usein istuit vaan ilmeettömänä ja hiirenhiljaa sängyssä, et kurottanut käsiä tullaakses syliin. Se oli jotenkin tosi aavemaista ja sydäntäsärkevää, normaalisti niin pieni lapsi itkee jos herää yöllä. Sä et itkeny, ehkä siks että jo ihan vauvana huomasit ettei kukaan tuu, vaikka kuinka itket. Kaksvuotiaana söit yhtä isoja annoksia kun iskä, olin varma että halkeet. Söit lautasen aina niin tarkaan tyhjäks että se näytti puhtaalta. Neuvolassa sanottiin että lämmintä ruokaa tuskin on ollu tarjolla joka päivä, jos ees joka viikko. Enkä mä tiedä mitä kaikea muuta oot jääny vaille jo ihan syntymästä asti"  Mä tiedän.

Rakkautta
Huolenpitoa
Välittämistä
Läsnäoloa
Eniten kaikkea sitä mitä oisin tarvinnu
Ei kaksivuotiaan perustarpeita voi tyydyttää kekseillä ja lastenohjelmilla



Niin paljon asioita mitä en muista, niin paljon mitä en koskaan saa tietää. Tuntuu mahdottomalta yrittää rakentaa omaa identiteettiä pienistä palasista kun omaa historiaa ei tiedä tai muista. Kun viimesetkin itsetunnon rippeet on revitty riekaleiks. Kun peilistä katsoo muukalainen ja mikään ympäristöstä saatu positiivinen palaute ei tunnu istuvan omakuvaan. Omakuvaan, joka on rakentunut koulukiusaajien väitteiden varaan eikä tilaa ole jäänyt enää millekään muulle. Ehkä en koskaan opi tuntemaan itteäni ja vielä vähemmän rakastamaan tai edes arvostamaan.

En voi kertoa niistä illoista kun makaan sikiössä olohuoneen lattialla ja itken ikävää ja ahdistusta. En voi kertoa niistä öistä kun kaikki värjäytyy taas verestä enkä mä pysty lopettamaan. En voi kertoa niistä kurkusta alas menneistä lääkekasoista, en junaradalla kävellyistä retkistä, en oman kehon muuttamisesta sotatantereeksi, en omalla hengellä leikkimisestä. En voi, koska tiedän että huolestut ja niin huolestuu kaikki muutkin. Enkä mä tahdo sitä. Pitäis mennä paremmin, asiat menee eteenpäin, mut mä en vaan pysty, palaan aina takasin tähän samaan. Miks en osaa muuttua? Kaikki hokee kuinka ne on ylpeitä, kuinka oon menny niin paljon eteenpäin, mut en mä oo. Oon vaan oppinu peittämään kaiken taas vähän paremmin. Sen sijaan, että oisin laskenu muureja alemmas ja antanu jonkun nähdä mitä sen takana on, oon vaan rakentanu ne korkeemalle ku koskaan ennen. Oon sulkenu itteni tähän vankilaan, mistä en pääse pois. Enkä mä tiedä haluanko edes pois, täällä oon turvassa. Oon turvassa muilta, pelolta, mut en iteltäni. Mut en ois sitä missään muuallakaan.

Mietin entisiä luokkakavereita, kaikki etenee elämässään. Toisilla on jo kaksikin ammattia, mulla ei vielä yhtään. Ne käy töissä, seurustelee, toisilla on lapsiakin. Veljelläkin oli mun ikäsenä jo omakotitalo, nyt kaks. Mitä mulla on? Tusina diagnooseja, luhistuvat kulissit ja olematon elämänhalu.
Ei kaikki ole aina itsestä kiinni, kyllä mä sen tiedän, en mä valinnu diagnooseja mitkä tekee mun elämästä helvettiä. En mä valinnu sairastuvani. En mä valinnu kriisejä, vastoinkäymisiä ja päälle vyöryvää paskamyrskyä. En vaan osannut väistää, en selviytyä niin kun muut, ei mulla ollu keinoja. Eikä sekään oo mun valinta, eikä suoranaisesti mun vika. Silti syytän ja rankaisen itseäni siitä. Silti kun katsoo muiden etenevän elämässä ja itse hakee viidettä kertaa opiskelemaan, on tunne että ois voinu tehdä enemmän. Ois pitäny tehdä enemmän. Täyttää päivät muullakin kun itsevihalla ja järjettömillä ajatusketjuilla ja impulsiivisuudella. Asettaa viikon päätteks muitakin tavotteita kun yrittää olla tappamatta itteäni. Yrittää päästä siihen tavotteeseen. Ois pitäny. Silti en tehny. En oo tehny muuta kun maannut kotona toivoen, että vielä joskus on rohkeuttaa päättää mun päivät jos joku muu ei tee sitä ensin.
En oo viimesen kahden ja puolen vuoden aikana saavuttanu yhtään mitään. Jos yliannostusten ja viiltojen lukumäärän henkilökohtasen ennätyksen rikkomista ei lasketa. Odotan ja odotan, enkä ees tiedä että mitä. Sitäkö, että asiat vaan tapahtuis? Että elämänhalu kävelee vastaan nurkan takaa? Että lääkkeet poistaa kaiken paskuuden ja kaikki on hyvin? Ihan kun asiat vaan tapahtuis jotenkin itestään ilman että tekisin yhtään mitään. Mun täytyis tehdä paljon töitä asioitten eteen, työstää asioita terapiassa ja ihan tosissani yrittää. Mut miten? Miten jaksan tehä mitään kun valun syvälle tähän mustuuteen. Tähän lohdulliseen lohduttomuuden tunteeseen. Miten jaksan enää haluta mitään muuta kun että mun elimet lopulta lakkaa toimimasta. Miten jaksan kohta enää hengittää? En usko että jaksan enää kauaa. Viimesimmän itsemurhayrityksen vuosipäivä lähestyy ja joka ikinen solu mussa huutaa, että se on merkki. Että nyt mun täytyy onnistua. 

Näin se menee aina. Lisää ja lisää. Ja sitten on taas vekki jossain. Syvempi, parempi ku koskaan ennen. Ehkä must tulee samanlainen kun susta, mut niin erilainen. Ehkä en kuole promilleihin tai niiden puutteeseen vaan verenhukkaan. Ehkä meissä on liikaa samaa, onhan mussa puolet sua. Ehkä enemmänkin. En pysty lopettamaan tätä, en tiedä haluanko. Läkkeet huutaa mun nimeä, niin köysikin. Pystynkö vastustamaan, en tiedä, en enää.

Ja niin siitä tulee yks parhaimmista, ehkä tulee toinenkin. Endorfiini ja dopaamini valtaa koko kehon, silloin on vaikea lopettaa, ehkä jopa mahdotonta. Ehkä nyt ymmärrän, ehkä nyt ymmärrän kaiken sen mikä sai sinut jäämään siihen noidankehään. Ehkä en koskaan tule ymmärtämään. Ehkä minulle se tarkoittaa päivystysreissuja liian usein, sinulle sammuttuja aamuöitä. Minulle tikkejä, leikkauksia ja lääkehiiltä, sinulle Delirium tremensiaa, juoppohulluutta ja katkaisuhoitoja. Kumpi vaihtoehto on parempi, ei kai kumpikaan toista parempi.

Koira tulee viereen, ei lähde vaikka käsken. Se tietää ettei kaikki ole hyvin, aistii kaiken liian hyvin. Silti ei osaa lohduttaa, ehkä en edes kaipaa sitä. Kaipaan rauhaa, yksinäisyyttä ja kaikkea sitä muuta mitä minulla ei koskaan ollut.