Tuntuu ettei tästä taas tuu yhtään mitään. Koko viikon vedän neljän tai viiden tunnin yöunilla, en herää kun ois tapaaminen, en saa yhtäkään koulutehtävää tehtyä, en saa käytyä suihkussa tai kaupassa, en saa pidäteltyä itkua. Tentti on maantaina, oon hädin tuskin ees avannu koko kirjaa, laina-aikakin meni jo. Sossu kysyy onko opiskelu liian rankkaa, vastaan että ei. Ei se oo vaan opiskelu, elämä on rankkaa. Oon vaan ihan loputtoman väsyny tähän kaikkeen. Mietin pitäiskö varata lääkäriaika ja pyytää uutta masennuslääkettä, mut en jaksa enää. Oon kokeillu jo niin montaa, ei niistä mikää oo auttanu tai ne mitkä on, ni ei se vaste oo puolta vuotta pidempää kestäny. Ja kyllä mulla menee paremmin kai, en oo niin itsetuhonen, mut oon vaan ihan loputtoman väsyny kaikkeen. Pelottaa että tässä käy taas niin ku aina, etten osaa lopettaa ajoissa, et poltan itteni ihan loppuu. Vaadin iteltäni ihan liikaa, tai niin terapeutti sanoo. Mut ei se tunnu musta siltä, vaadin iteltäni vaan sitä mitä yhteiskuntakin multa vaatii. Jaksamista, venymistä, tehokkuutta, pärjäämistä, itseohjautuvuutta, tarpeeks opintopisteitä, sujuvuutta, motivaatiota, taloudellista riippumattomuutta, ja vielä vähän lisää pärjäämistä ja jaksamista, ihan niitä perusjuttuja.

Makaan vaan tunteja sohvalla somea selaten ja passiivisia kuolemanajatuksia päässä pyöritellen. Silti kun joku kysyy miten menee, vastaan, että ihan hyvin, oon vaan aika väsynyt. Miks on niin vaikee sanoa ettei mee hyvin, että en tiedä onko musta tähän elämään sittenkään, että auttakaa nyt joku saatana. 

"Mä oon niin ylpee susta, pääsit kouluun ja ekasta tentisäki sait täydet pisteet, pärjäät niin hyvin"

Niin, niinhän mä pärjään. Kerään lääkkeitä varastoon, kerään rohkeutta huuhtoa ne kaikki kerralla alas. Mut kyllähän mä pärjään, mulla on kaikki ihan tosi hyvin. Niin mä haluan aina kaikille uskotella. Aina ne uskoo.