Mulla ei oo enää sanoja tälle ololle. Ei mitään keinoa pukea sitä sanoiksi, joten juon, otan lääkkeitä, viiltelen, paastoan. Ei se mitään auta, kyllä mä sen tiedän, mut en osaa muutakaan. Osaan vaan haluta kuolla, tuhota itseäni pala palalta. Suunnitella omia hautajaisia kun oman äidin on juuri saattanut viimeiselle matkalle, toinen makaa sairaalassa vakavasti sairaana. Antakaa mun mennä.

Istun sohvan käsinojalla ja nojaan seinään, vai nojaako se minuun? En tiedä, mutta siltä se ainakin tuntuu. Sylissä oleva teekuppi polttaa ihoa, mutta en välitä. En välitä, ei millään ole enää mitään väliä. Ei elämällä, ei minulla, ei etenkään minun elämällä. Tahdon vain pois. Nyt heti.

"Mikä on?"

"Ei mikään."

Ahdistaa liikaa olla elossa

sitä tämä kai on

sattuu liikaa tietää

ettei tästä tule tämän parempaa

ei nyt, ei ehkä koskaan

enkä minä jaksa enää odottaa

siitä tässä on kyse

elämänpelkoa

kuolemanhalua

kaikkea sitä

Itken hysteerisenä sikiöasentoon käpertyneenä. Itkusta ei meinaa tulla loppua, ei nyt, ei ehkä koskaan. "Äiti on kuollut. Äiti on kuollut. Äiti on kuollut ja poissa, POISSA!" ääni huutaa takaraivossa. En tahdo uskoa sitä todeksi, se ei voi olla totta, eihän?

Vaikka juuri sitä se on, totisinta totta. Ei mitään harhaa, ei pelkkää unta, vaan painajainen, mikä on nyt käynyt toteen.

Ja mä olen loppu, niin loppu, etten löydä edes sanoja tälle tuskalle.

Tahdon vaan pois, äidin luo.

"You are super cute, I would date you in a heartbeat.. if I could" "I'd love to be able to call you my gf"

Miksi? Miksi sulla pitää olla tunteita mua kohtaan? Etkö sä tajua, ettei siitä seuraa mitään hyvää? Etkö sä ymmärrä, etten mä osaa korjata mitään tai ketään, rikkoa vaan? Etkö sä ymmärrä, ettei musta oo tähän? Ei musta oo mihinkään, ei ees tähän elämään. Mikset sä voi ihastua johonkin toiseen, johonkuhun helpompaan ja onnelliseen?

Taas me ajaudutaan tähän samaan keskusteluun, kun sä haluat olla enemmän kun vaan ystäviä. Sä haluat multa jotain, mitä en voi antaa. Sä haluat mut, kokonaan. Ja just se on se ongelma, mä en voi antaa itsestäni paljoakaan. Enkä mä voi antaa itseni satuttaa sua, sä et ansaitse sitä. Kysyn miksi jäät etkä lähde niin kuin kaikki muut. Sanot, ettet halua, enkä mä ymmärrä miksi. En ymmärrä miks kukaan haluais jäädä. Sä et ansaitse mua, sä ansaitset jotain paljon parempaa, sä saat jotain paljon parempaa.

Sä ansaitset vaan parasta

ja mä en oo sitä

Voiko kotia kutsua kodiksi, jos sinne ei ole ikävä
  Jos sen seinät eivät tunnu tutuilta, sänky turvalliselta?
    Mikä on koti?
     Vai onko sitä ollenkaan, jos ei tunne olevansa kotona missään?
       Voiko niin edes tuntea, jos oma kehokaan ei tunnu omalta?
         Jos omat ajatukset tuntuvat vierailta, koko ympäröivä maailma pelkältä harhalta?
           Jos epäilee omaa olemassaoloaan, sen aitoutta ja olemisen muotoa?
            Jos mikään ei tunnu miltään, niin voiko kodin odottaa tuntuvan kodilta tai ylipäätään miltään?
              Onko koti pelkästään tunne, vai onko se sitäkään jos ei tunne mitään?
               Jos on vain tyhjä kuori, irvikuva eläväisestä?




Tappaakaa joku mut
enkeli tahtoo takaisin

kotiin

Viiltelyä, ahmimista, oksentamista, paastoamista, voimattomuutta, väsymystä, paniikkikohtauksia, tyhjyyttä. Niistä mun päivät on tehty, mut esitän et kaikki on hyvin. Äiti soittaa ja mä pidän huolen, että mun puheessa pysyy tietty intonaatio, että mä nauran, että jätän kertomatta tärkeitä asioita. Kuten sen, ettei masennus ole mun ainoa ongelma, ei todellakaan. Ja sen, että päivä päivältä itsemurha rankkaa itsensä yhä ylemmäs suunnitelmalistalla.

Kolme viikkoa, eikä viestin viestiä, ei mitään. Mulla on tunne, ettei tulla puhumaan enää koskaan. Ehkä parempi niin, sun elämä on parempaa ilman mua. Ja mä en jaksa enää ees yllättyä, kaikki lähtee kuitenkin, ei kukaan jää ikuisesti, et säkään vaikka lupasit. Vaikka vannoit sun rakkautta aamuneljältä ja vielä päiviä sen jälkeen yrittäen saada mut uskomaan sen. Ja mä kylmästi totesin, etten tunnevammaisuudeltani taida tietää rakkaudesta hevonhelvettiä. Etten mä tunne samoin sua kohtaan tai ainakaan en myönnä sitä itselleni.
Silti tuntuu pahalta, ei edes se että rikoit sun lupauksen, eikä se, että lähdit. Oikeastaan hyvä, että tajusit lähteä ennen ku ehin tuhota sut kokonaan. Muistan ku kysyit miks mun täytyy olla niin helvetin vaikea ihminen ja miksen voi antaa sulle ees mahollisuutta. En kai uskonu että sä oisit erilainen, tai ehkä uskoinkin mut sillä ei ollu mitään väliä. Sillä ei ollu mitään väliä, koska pelko vie voiton mun elämässä, oli kyse mistä tahansa. Mä työnnän kaikki pois ja silti ootan et edes joku jäis. Naurettavaa, naiivia, ja ennen kaikkea typerää edes ajatella niin. Satutan kaikkia, koska pelkään et ne ehtii satuttaa mua ensin. Hyökkäys on kai paras puolustus, seliseliseli, paska ihminen mä oon.
Kaikki mun ihmissuhteet taitaa olla enemmän tai vähemmän yhtä vuoristorataa, osa pelkkiä alusta asti tuhoon tuomittuja katastrofeja. Pystyn pitämään elämässä vaan ne ihmiset, keille en kerro paljoa itestäni. Vaan merkityksettömiä asioita, kaikkea pinnallista. Ei niitä ihmisiä edes kiinnosta nähdä pintaa syvemmälle, ehkä niillä on itsesuojeluvaistoa - mulla ei. Oon uhkarohkea nössö, seinähullu realisti, oon vaan minä.

Mul on minuuden tunne muilla sosiaalikoodit

Ja vaik kai se vain introvertist tuntuu niin

Et muut on jääny kii siihen pintaan ja humpuukiin

Tää on lääkärin määräämää mun lasis

Mul on musta koira, sen nimi on masis

Ja vaik viihdyn himas käytän sitä pihal

Ku kodist tulee linna jos sen täytän ihmisvihal

Ei oo tyyppivikana painaa kellarissa hommia

rakennella ydinpommia

Ennemmin ku muihin ampuu itseen luotinsa

- Pyhimys

Kuljen sumussa päivästä toiseen, tuntuu että en elä omaa elämääni, että se on jonkun toisen. En tunnista omaa peilikuvaani. Suoritan asioita robotinomaisesti, en siksi, että haluan, vaan siksi, että on pakko. Tahtoisin jäädä peiton alle, käpertyä piiloon maailmalta, lakata olemasta. Tahdon kuolla, mutta en uskalla tehdä niin.

"Sulla on siis paljon itsetuhoisia ajatuksia ja valmis itsemurhasuunnitelma mut pärjäät mielestäs kuitenkin kotona?"

"No ainakin omasta mielestä"

"Kyllä tässä nyt aika kova huoli herää, jos kerran joudut tekemään paljon töitä sen eteen ettet ala toteuttamaan sitä."

"Niin"

"Lupaathan soittaa itelles ambulanssin jos tuntuu että sun täytyy alkaa toteuttaa sitä suunnitelmaa."

"Mmm"

"Et kuulostaa kauheen vakuuttavalta."

"Niin.. en vaan usko et voin luvata mitään tollasta."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sairaanhoitaja luo muhun surullisen ja myötätuntoisen katseen. Hetken musta tuntu, että edes joku välittää, edes vähän.

En vaan enää jaksais yrittää
ei mistään tuu mitään
oon saamaton
turha ihmisraunio

Tahdon katsoa noihin silmiin vielä vähän pidempään
olen varma ettei niihin voi kyllästyä

tahdon nukahtaa tuo hahmo sylissäni
vaikka kuumuus sitoo orvaskedet yhteen
fusion, that's what you'd call it

tahdon liikaa meiltä
niin sinäkin
Mä odotan niin paljon sulta, ja mä vihaan sitä
Ja mä vihaan sitä etten pysty täyttämään sun odotuksia
yhtäkään niistä

En mä tarvii ketään täydellistä,
ehkä tarviin vaan sut
tai ehkä tarviit ihan mitä tahansa muuta paitsi mut
mitä muuta oon kuin taakka jota kannat harteillas?
tomuksi muuttuva ihmisraunio
tuulesta temmattu luonnos
rakkauden olemuksesta tai sen olemattomuudesta

Antaisit mulle mahdollisuuden
antaisit mun päättää jäänkö vai en,
älä kiltti työnnä mua pois
Mut mitä muuta voin tehdä
kun sen minkä osaan parhaiten?
lähteä
nyt, kun se vielä ainoastaan kirpaisee, ei jätä avohaavaa, eihän?
nyt, kun vielä voin

Et vastaa viesteihin
välttelet minua kuin päivän ensimmäistä valonsädettä
miten voin olla varma, että haluat minun jäävän
jos et kerran edes vastaa?
et estä lähtemästä
tai pyydä palaamaan

Voikukatkin kukkivat
tahraavat vaatteeni
muistuttaen olemassaolostaan
vielä hetken
sinä et
pysyt piilossa
minulta, koko maailmalta

Sä et tunne samoin, ja mä tiedän sen
oon pahoillani
En osaa vastata
en löydä oikeita sanoja
hiljaisuuden kiulu on nyt suurempi kuin koskaan
enkä osaa rakentaa siltaa
tai lentää sen yli

tahtoisin vain hypätä sinne
lakata olemasta sinulle
koko maailmalle
niin olisi helpompaa

Kävelen pitkin öisiä katuja ja säikähdän jokaista vastaantulijaa. Harvoin edes poltan, mutta viime päivinä oon hengittänyt keuhkoihin enemmän karsinogeenejä kuin puhdasta ulkoilmaa. Tumppaan tupakan käteen, palaneen ihon haju leijuu nenään, tai ehkä vain kuvittelen. Kipu ei kestä kauaa, ja petyn hieman. Samaan aikaan hävettää ja kaduttaa, mähän lupasin, etten tee enää niin. Lupasin, etten enää oksenna, silti tein niin eilen. Kaikki tuntuu niin vaikeelta, tuntuu ettei mikään enää onnistu. Haluisin vaan luovuttaa enemmän ku koskaan.

sucking in ice cubes does not count as dinner

body, forgive me

it is not healthy to drink so much water

that your body becomes a bathtub your organs float in like loofahs

body, forgive me

trying to ignore the caloric calculator in my head

is like trying to ignore television subtitles

and sometimes I just can't

body, forgive me

recovery is hard work

not wanting to die is hard work

every time you asked if I was full, I heard you say fat

but I¨m trying so hard not to do that

but I cannot unmemorize the calories of a peppermint

wanting to die is not the same as wanting to come home

and I'm still trying to remember that

- Blythe Baird