Voiko kotia kutsua kodiksi, jos sinne ei ole ikävä
  Jos sen seinät eivät tunnu tutuilta, sänky turvalliselta?
    Mikä on koti?
     Vai onko sitä ollenkaan, jos ei tunne olevansa kotona missään?
       Voiko niin edes tuntea, jos oma kehokaan ei tunnu omalta?
         Jos omat ajatukset tuntuvat vierailta, koko ympäröivä maailma pelkältä harhalta?
           Jos epäilee omaa olemassaoloaan, sen aitoutta ja olemisen muotoa?
            Jos mikään ei tunnu miltään, niin voiko kodin odottaa tuntuvan kodilta tai ylipäätään miltään?
              Onko koti pelkästään tunne, vai onko se sitäkään jos ei tunne mitään?
               Jos on vain tyhjä kuori, irvikuva eläväisestä?




Tappaakaa joku mut
enkeli tahtoo takaisin

kotiin

Viiltelyä, ahmimista, oksentamista, paastoamista, voimattomuutta, väsymystä, paniikkikohtauksia, tyhjyyttä. Niistä mun päivät on tehty, mut esitän et kaikki on hyvin. Äiti soittaa ja mä pidän huolen, että mun puheessa pysyy tietty intonaatio, että mä nauran, että jätän kertomatta tärkeitä asioita. Kuten sen, ettei masennus ole mun ainoa ongelma, ei todellakaan. Ja sen, että päivä päivältä itsemurha rankkaa itsensä yhä ylemmäs suunnitelmalistalla.

Kolme viikkoa, eikä viestin viestiä, ei mitään. Mulla on tunne, ettei tulla puhumaan enää koskaan. Ehkä parempi niin, sun elämä on parempaa ilman mua. Ja mä en jaksa enää ees yllättyä, kaikki lähtee kuitenkin, ei kukaan jää ikuisesti, et säkään vaikka lupasit. Vaikka vannoit sun rakkautta aamuneljältä ja vielä päiviä sen jälkeen yrittäen saada mut uskomaan sen. Ja mä kylmästi totesin, etten tunnevammaisuudeltani taida tietää rakkaudesta hevonhelvettiä. Etten mä tunne samoin sua kohtaan tai ainakaan en myönnä sitä itselleni.
Silti tuntuu pahalta, ei edes se että rikoit sun lupauksen, eikä se, että lähdit. Oikeastaan hyvä, että tajusit lähteä ennen ku ehin tuhota sut kokonaan. Muistan ku kysyit miks mun täytyy olla niin helvetin vaikea ihminen ja miksen voi antaa sulle ees mahollisuutta. En kai uskonu että sä oisit erilainen, tai ehkä uskoinkin mut sillä ei ollu mitään väliä. Sillä ei ollu mitään väliä, koska pelko vie voiton mun elämässä, oli kyse mistä tahansa. Mä työnnän kaikki pois ja silti ootan et edes joku jäis. Naurettavaa, naiivia, ja ennen kaikkea typerää edes ajatella niin. Satutan kaikkia, koska pelkään et ne ehtii satuttaa mua ensin. Hyökkäys on kai paras puolustus, seliseliseli, paska ihminen mä oon.
Kaikki mun ihmissuhteet taitaa olla enemmän tai vähemmän yhtä vuoristorataa, osa pelkkiä alusta asti tuhoon tuomittuja katastrofeja. Pystyn pitämään elämässä vaan ne ihmiset, keille en kerro paljoa itestäni. Vaan merkityksettömiä asioita, kaikkea pinnallista. Ei niitä ihmisiä edes kiinnosta nähdä pintaa syvemmälle, ehkä niillä on itsesuojeluvaistoa - mulla ei. Oon uhkarohkea nössö, seinähullu realisti, oon vaan minä.

Mul on minuuden tunne muilla sosiaalikoodit

Ja vaik kai se vain introvertist tuntuu niin

Et muut on jääny kii siihen pintaan ja humpuukiin

Tää on lääkärin määräämää mun lasis

Mul on musta koira, sen nimi on masis

Ja vaik viihdyn himas käytän sitä pihal

Ku kodist tulee linna jos sen täytän ihmisvihal

Ei oo tyyppivikana painaa kellarissa hommia

rakennella ydinpommia

Ennemmin ku muihin ampuu itseen luotinsa

- Pyhimys

Kuljen sumussa päivästä toiseen, tuntuu että en elä omaa elämääni, että se on jonkun toisen. En tunnista omaa peilikuvaani. Suoritan asioita robotinomaisesti, en siksi, että haluan, vaan siksi, että on pakko. Tahtoisin jäädä peiton alle, käpertyä piiloon maailmalta, lakata olemasta. Tahdon kuolla, mutta en uskalla tehdä niin.

"Sulla on siis paljon itsetuhoisia ajatuksia ja valmis itsemurhasuunnitelma mut pärjäät mielestäs kuitenkin kotona?"

"No ainakin omasta mielestä"

"Kyllä tässä nyt aika kova huoli herää, jos kerran joudut tekemään paljon töitä sen eteen ettet ala toteuttamaan sitä."

"Niin"

"Lupaathan soittaa itelles ambulanssin jos tuntuu että sun täytyy alkaa toteuttaa sitä suunnitelmaa."

"Mmm"

"Et kuulostaa kauheen vakuuttavalta."

"Niin.. en vaan usko et voin luvata mitään tollasta."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sairaanhoitaja luo muhun surullisen ja myötätuntoisen katseen. Hetken musta tuntu, että edes joku välittää, edes vähän.

En vaan enää jaksais yrittää
ei mistään tuu mitään
oon saamaton
turha ihmisraunio

Tahdon katsoa noihin silmiin vielä vähän pidempään
olen varma ettei niihin voi kyllästyä

tahdon nukahtaa tuo hahmo sylissäni
vaikka kuumuus sitoo orvaskedet yhteen
fusion, that's what you'd call it

tahdon liikaa meiltä
niin sinäkin
Mä odotan niin paljon sulta, ja mä vihaan sitä
Ja mä vihaan sitä etten pysty täyttämään sun odotuksia
yhtäkään niistä

En mä tarvii ketään täydellistä,
ehkä tarviin vaan sut
tai ehkä tarviit ihan mitä tahansa muuta paitsi mut
mitä muuta oon kuin taakka jota kannat harteillas?
tomuksi muuttuva ihmisraunio
tuulesta temmattu luonnos
rakkauden olemuksesta tai sen olemattomuudesta

Antaisit mulle mahdollisuuden
antaisit mun päättää jäänkö vai en,
älä kiltti työnnä mua pois
Mut mitä muuta voin tehdä
kun sen minkä osaan parhaiten?
lähteä
nyt, kun se vielä ainoastaan kirpaisee, ei jätä avohaavaa, eihän?
nyt, kun vielä voin

Et vastaa viesteihin
välttelet minua kuin päivän ensimmäistä valonsädettä
miten voin olla varma, että haluat minun jäävän
jos et kerran edes vastaa?
et estä lähtemästä
tai pyydä palaamaan

Voikukatkin kukkivat
tahraavat vaatteeni
muistuttaen olemassaolostaan
vielä hetken
sinä et
pysyt piilossa
minulta, koko maailmalta

Sä et tunne samoin, ja mä tiedän sen
oon pahoillani
En osaa vastata
en löydä oikeita sanoja
hiljaisuuden kiulu on nyt suurempi kuin koskaan
enkä osaa rakentaa siltaa
tai lentää sen yli

tahtoisin vain hypätä sinne
lakata olemasta sinulle
koko maailmalle
niin olisi helpompaa

Kävelen pitkin öisiä katuja ja säikähdän jokaista vastaantulijaa. Harvoin edes poltan, mutta viime päivinä oon hengittänyt keuhkoihin enemmän karsinogeenejä kuin puhdasta ulkoilmaa. Tumppaan tupakan käteen, palaneen ihon haju leijuu nenään, tai ehkä vain kuvittelen. Kipu ei kestä kauaa, ja petyn hieman. Samaan aikaan hävettää ja kaduttaa, mähän lupasin, etten tee enää niin. Lupasin, etten enää oksenna, silti tein niin eilen. Kaikki tuntuu niin vaikeelta, tuntuu ettei mikään enää onnistu. Haluisin vaan luovuttaa enemmän ku koskaan.

sucking in ice cubes does not count as dinner

body, forgive me

it is not healthy to drink so much water

that your body becomes a bathtub your organs float in like loofahs

body, forgive me

trying to ignore the caloric calculator in my head

is like trying to ignore television subtitles

and sometimes I just can't

body, forgive me

recovery is hard work

not wanting to die is hard work

every time you asked if I was full, I heard you say fat

but I¨m trying so hard not to do that

but I cannot unmemorize the calories of a peppermint

wanting to die is not the same as wanting to come home

and I'm still trying to remember that

- Blythe Baird 

"Sulla on kaikki tosi hyvin"

Palaan takaisin perheen luokse, ahdistaa. Tahdon takaisin kotiin, uuteen kotiin. Siellä mä olen turvassa. Täällä kaikki vaan muistuttaa mua siitä miks ylipäätään lähdin. Puolet tavaroistakin jäi, onneks ei tarvitse olla kuin muutama yö.

"Nyt sun täytyy lopettaa, toi ei oo enää tervettä. Et oo ikinä ollu noin laiha." Laiha, siitä mä olen kaukana.
"Ja sä et oo ikinä ollu noin pakkomielteinen mun syömisestä ja elämisestä ylipäätään, ehkä sun kannattais keskittyä välillä omaanki elämääs."
"Oon vaan huolissani susta, oikeesti."
"Ei tarvii olla, kyllä mä pärjään."

Astun kotiovesta sisään ja hengitän syvään. "Täällä sä oot turvassa", toistelen itselleni. Vai olenko? Itseltäni en taida olla koskaan turvassa. Jätän tavarat eteiseen ja kävelen peilin eteen. Sieltä mua katsoo takaisin, ruma, oksettava, läski ja kaikin puolin vastenmielinen ihminen. Mietin näkeekö muut saman, mutta ei vaan kehtaa sanoa sitä.

Kaikki tuntuu taas kaatuvan päälle, tuntuu, että oon arvoton, kun en kerta käy edes töissä tai opiskele. Tai no, alotanhan mä opinnot avoimessa yliopistossa, mut ei se oo opiskelua. Äitikin taas muistutteli kuinka "helppoa" mun elämä on, kun en käy töissä. Se luulee, että oon vaan laiska eikä mua kiinnosta mennä töihin. Mä menisin töihin vaikka heti, jos mun vointi ois tarpeeks hyvä. Just nyt kaikki mun energia menee kuitenki siihen, että jaksan herätä uuteen päivään, vaikka se ei näyttäis yhtään sen valosammalta ku edellinenkää. Mä tekisin mitä vaan, että mun elämä ois helppoa, just nyt se ei kuitenkaan oo sitä. "Kerroitko sä sun perheelle mikä sun tilanne tällä hetkellä on?" sairaanhoitaja kysy tänään. Mut en mä pysty kertomaan niille, en nyt.

"Sulla on kuitenkin kaikki tosi hyvin. Sulla on koti, rahaa, perhe ja laaja tukiverkko, harvalla asiat on noin hyvin. Joka päivä mä nään nuoria, joitten asiat ei todellakaan oo noin hyvällä mallilla, muista se." Tiedän, ettei ton kommentin ollu tarkotus olla syyllistävä, silti se tuntu siltä. Ihan kun mulla ei olis oikeutta voida pahoin, kun asiat on hyvin. Ja tavallaanhan kaikki on hyvin, ainoastaan mun psyyke on paskana. Kunpa se ois helppo korjata, mut ei se oo.

I'm alive, but do I want to be?

Anna sormien vaeltaa näppäimistöllä, koitan pukea asiat sanoiksi, mutta se ei tunnu onnistuvan. Seitsemän luonnosta, mutta ne kaikki tuntuvat vääriltä. Jostain syystä mieleeni muistuu viime kesänä nousuhumalassa kirjoitettu teksti, josta edelleen tunnistan itseni. Katson päivämäärää, se on kirjoitettu päivälleen vuosi sitten. Ironista.


Öisin tahdon uida
hukkua
ja nostaa pään pinnalle
ennen kuin happi loppuu

uudestaan ja uudestaan
euforinen olo valtaa kehon takaraivosta kantapäihin
saa veren virtaamaan vapaammin

hiukset valuu vettä valtoimenaan
haukon henkeä himmeässä kuunvalossa
terävät kivet rikkovat jalkapohjat
katson veren hentoa tanssia
aivan kuin se yrittäisi vastustaa sekoittumistaan makean järviveden sekaan
kuin se tahtoisi säilyttää,
sen minkä itse olen jo menettänyt;
koskemattomuutensa

silmissä sumenee
leijun 
veden ja ilman
todellisuuden ja tuonpuoleisen
välimaastossa
vaikken edes usko elämään kuoleman jälkeen
tai ehkä uskonkin

hukun
vesi vie happea enemmän tilaa keuhkoista
ajatukset hukkuvat korvissa jyskyttävään sydämen sykkeeseen

pian se lakkaa
ja tulee pimeys;
hiljaisuus
ja rauha

sitten räjähtävä kipu ja voima
olen pinnalla
oksennan vettä
verta
hengitän

keuhkorakkulat sylkevät kaiken pois
värekarvat nostavat itsensä takaisin pystyyn
syke tasaantuu
olen elossa
mutta haluanko olla?

verkkokalvoille lävähtää kuva
suljen silmät
siinä on mies
miehellä on kapeat kasvot
hiusraja on jo hieman vetäytynyt
kasvot ovat sileät
iho posliininkirkas
mutta kuva on hieman sumea

liian tutut silmät
liian tuttu hymy
"Vieras mies", ääni sanoo
"Ei", vastaan
"Isä", vastaan

ehkä jaksankin kahlata takaisin rantaan
ehkä jaksankin hengittää
ja jatkaa
"Isä, vieras mies", ääni toistaa kysyen
"Sama mies", kuiskaan ja pyyhin hymyn puoliksi pois kasvoiltani


Ajatukset pomppivat asiasta toiseen, aivan kuin tuolloinkin. Tuntuu kuin ajatus kulkisi nopeammin kuin ehdin kirjoittaa ja suurin osa jää työmuistin kapasiteetin ulkopuolelle. Samat asiat pyörivät mielessä edelleen, ehkä vain eri mittasuhteissa, eri vivahtein. Huomaan miettiväni isää paljon, enemmän kuin aiemmin. "Ehkä se jäi sulle etäiseksi, olit kuitenkin tosi nuori kun se kuoli". Niin, ehkä. Tai ehkä pelkään unohtavani ne viimesetkin muistot, mitä mulla on jäljellä. Ehkä pelkään unohtavani, että mulla koskaan oli isä.

Muistan äitin yllättyneen ilmeen ja sitä seuranneen lyhyen keskustelun.
"Ai, sulla on vielä toi kuva."
"Miksei olis?"
"En mä tiedä, en vaan aatellu et.."
"Et mitä? Et pitäisin sitä esillä?"
"Niin, tai et.."
"Et mulla ei olis ikävä?"
"Niin, kai"

Totta helvetissä mulla on ikävä. Ihan helvetin kova ikävä.

Mä en halua tuottaa pettymystä

Kävelen pitkin öisiä katuja ja lenkkipolkuja, uni ei tule edes 15 kilometrin lenkin ja 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen. Kävelen sillalle ja kurottaudun kaiteen yli katsomaan alapuolella kulkevaa junarataa. Mieleen muistuu lääkärin loputtomat kysymykset.

"Ootko miettinyt itsemurhaa?"
"Ootko miettinyt miten sen tekisit?"
"Ootko itsetuhonen?"
"Ootko itsemurhavaarassa?"

Mut mä en osaa vastata. Kyllä mä mietin kuolemaa, päivittäin. Mietin tapoja, joilla kuolen. Kyllä mä
haluan kuolla, joka ikinen päivä. Mut olenko mä itsemurhavaarassa? En mä tiedä. Aionko mä tappaa itseni? En mä tiedä, en mä voi luvata, etten tee niin.


"Pärjäätkö sä seuraavaan käyntiin asti vai siirretäänkö me sitä aikasemmaksi?"

"En mä tiedä"

"Onko sulla ketään kelle voit soittaa vaikka keskellä yötä? Ystävää, perheenjäsentä?"

"Ei" En mä muutenkaan koskaan puhu kenenkään kanssa puhelimessa, ahdistaa liikaa.

"Tietääkö kukaan sun läheisistä et sulla on näin paha olla?"

"Ei"

"Haluisitsä et ne tietäis?"

"En"

"Mikset?"

"En mä tiedä, en vaan halua"

"Niin, oothan sä tän kaiken näinkin pitkään pitäny vaan omana tietonas. Mieti kuitenkin et kertoisit niillekkin, ehkä se vois auttaa."

Auttaa miten? En haluu olla taakka. En mä haluu et kukaan huolestuu, niillä on omatkin murheet. Vaikka kai mun jossain vaiheessa täytyy kertoa, en mä tätä loputtomiin voi salata. Tai ehkä voinkin. Just nyt en vaan voi tuottaa pettymystä kaikille, vaikka pettymyshän mä taidan jo olla. Ihan kaikille.

I did it

Kävelen rakennuksen ohi useita kertoja, ennen kuin rohkenen astua sisään. Sen piti olla paikka, jossa avun hakemisen kynnys on matala. Silti ahdistaa, henki ei kulje. En mä pysty tähän, miks pitääkin olla niin säälittävä paska. Ahistaa se, että kaikki siinä tilassa on tullut sinne hakemaan apua kun psyyke pettää, ehkä olis ollut helpompaa mennä lääkäriin, siellä kukaan ei tiedä mistä syystä istuu odotusaulassa. Sinne olis toisaalta pitänyt varata aika, se tarkottaa puhelinsoittoa, en pysty. Miks en vittu pysty mihinkään.

Tän piti olla uus hyvä alku, kaiken piti mennä hyvin. Uus kaupunki, uudet ihmiset, uus ympäristö, uus minä, right? Mä muistan tekemäni uuden vuoden lupauksen, tänä vuonna mä haen apua. Silti tuntuu, etten pysty siihen. Toisaalta mulla ei taida olla enää muita vaihtoehtoja. Miten muka pystyisin käymään töissä tai opiskella jos lähes kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet laukasee paniikkikohtauksen. Miten selitän, etten ookkaan vahva? Miten selitän, etten oo laiska, vaan sairas? Miten selitän, että oon heikko, mutten särkyvä? Miten selitän kaiken, ilman, että kukaan huolestuu? Miten voin kattoa äitiä silmiin ja kertoa, että joka ikinen päivä mä haluan kuolla? Miten voin kertoa sille, se kuolee huolesta, varsinkin nyt kun oon täysin vieraassa kaupungissa, kaukana kotoa. Miten voin olla näin epäonnistunut?

Mä en tahdo olla epäonnistunut, vaikka just sitä mä taidan olla. Koko elämäni oon yrittäny olla se paras, se kenestä ei koskaan tarvii huolestua, se joka aina pärjää. Mut mä en pärjää, nää ajatukset saa mut hulluks. Mä tarviin apua, mä tiedän sen. Nyt mä saan sitä, ainakin mä toivon niin.

"Mä en voi määrätä sulle masennuslääkkeitä, oot kuitenkin aiemmin yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä."
"Niin."
"Mut määrään sulle melatoniinia ja mirtazapinia nyt alkuun niin saat nukuttua, onks se ok?"
"Joo."

Lääkäri lähtee pois huoneesta ja jään sairaanhoitajan kanssa taas kahdestaan.
"Millon viimeks viilsit?"
"Eilen."
"Vuotaako ne, tarviitko tikkejä?"
"En kai.", sanon, vaikka aamulla syvät viillot aukes uudestaan. Ei ne ollu edes tarpeeks syviä.
"Lupaatko mulle, ettet satuta ittees ennen seuraavaa käyntiä."
"En mä tiedä voinko mä luvata sellasta."
"Toi on tosi surullista, tiedäthän sä sen?"
"Joo."
"Sä selviät kyllä tästä, muista se."
"Niin kai."
"Jos tulee tosi paha olla, soita tänne päivystykseen, tai hätänumeroon, älä jää yksin."
"Joo."
"Lupaatko soittaa?"
"Joo." Mut en mä voi luvata, en mä pysty.

Mä todella toivon, että nyt mä saan apua, edes sen verran et pääsen takas jaloilleni. Jos edes pieni osa mussa haluaa vielä yrittää elää, mun täytyy antaa sille mahdollisuus. Mä en voi nyt antaa periks.