Voimat hiipuu ja ote lipsuu

Viimeaikoina mun ote on lipsunu liikaa. Oikeastaan musta tuntuu, ettei mun ote oo enää pitkää aikaa pitäny ollenkaa. Päivisin oon itkeny itteni unee ja yöt oon valvonu miettien. Heränny aamulla jäätävään pääsnärkyyn. Päänsärkyyn ottanu monta grammaa buranaa. Oon ollu helvetin itsetuhonen, valmis hyppäämää ensimmäisen junan alle. Oon miettiny itsemurhaa koko ruotsin kokeen ajan. Samalla mä oon nauranu enemmän ku pitkään aikaan. Oon viettäny mahtavia hetkiä siistien tyyppien kanssa. Ajoittain mä oon tuntenu itteni onnelliseks. Sekunnin sadasosan verran mulla on ollu ihan helvetin hyvä olla. Silti se ei riitä. Entä jos mikään ei riitä?

Ne ketkä tuntee mut, tietää, että mä oon itepäinen ja valmis menee äärimmäisyyksiin. Ihan missä tahansa. Ja se mua pelottaa, kuinka pitkälle oon valmis menemään? Löydänkö itteni ensiavusta, teholta vai ruumishuoneelta? Ei se ennenkää niin kauheen kaukana oo ollu.
Löydänkö mä itteni terapiasta, puhumassa asioista, joita mä en osaa pukea edes sanoiksi?

En ees tiiä mistä haluisin itteni löytää, en kai kohta enää mistää. Tää oon niin helvetin vaikeeta.

Mut ehkä tarviin vaan sut enkä mitään muuta

Herään yöllä monta kertaa, en saa henkeä. Nään järkyttäviä painajaisia, enkä pysty unohtamaan niitä. Unohdan päivistä tunteja, viikosta päiviä. En muista asioita, tapahtumia, en aina ihmisiäkää. Tuntuu, että oon sekoomassa, peilistäkin mua katsoo takaisin muukalainen. Nyt on vaan niin helvetin paha olla, ja mua pelottaa, että kohta mikään ei riitä saamaan sitä ees hetkeks pois. Ei mulla oo enää edes sanoja tähän oloon. Mut jos joskus niin nyt oon pohjalla ja mua pelottaa, etten pääse enää ite ylös. En jaksais enää ees yrittää, luovuttaa vaan. Viimesen kuukauden aikana oon tuhonnu itteeni enemmän ku koko viime vuoden aikana, joten nyt menee oikeesti huonosti. Ihan helvetin huonosti. Jos jaksaisin vielä 9 kuukautta, niin mulla ois edes mahdollisuus parantua. Muutaman viiikon päästä selvii kuitenki sekin, et jaksanko niin pitkälle. Oon varma, et mun unelmat murskataan sielläkin. Ehkä niillä ei oo väliä, ei kai mullakaan.

Mulle joskus sanottiin, että oon hyvällä tavalla sekasin, mut tästä on nyt hyvä aika helvetin kaukana. Mut ehkä tarviin vaan sut enkä enempää. 

Luurangot viikattuna kaapissa,

ja kasa kummallisia taipumuksia

Kiipeilen katoilla neljältä aamulla humalassa,

vaan koska tiiän et voin pudota

En mä tarkoita leikkiä coolia,

tyhmänrohkeudellani kehuskella

Jos kävelen päin punasia,

se johtuu siitä et oon värisokea

Luoti läpi pääst, päästä mut jo pois täält

En oo käyny suihkussa kohta viiteen päivään, hampaita en oo pessy varmaan viikkoon. Aamusin koitan jaksaa nousta sängystä, koitan muistaa syödä, yritän tehdä ees jotain. En kuitenkaa saa mitään aikaseks. Tuhat asiaa, mitä pitäs hoitaa, mut mä en saa hoidettua edes kahta. Kesätyöpaikkojakin pitäs hakea, vaikka en tahtois kesätöihin, ahistaa liikaa. Sain kuitenkin soitettua yhteen paikkaa. Sitäkin kuumottelin kaks päivää, vaikka tunsinki sen tyypin. Valehtelin Ä:lle hakeneeni kolmeen paikkaan, vaikka oikeesti en oo hakenu vielä yhteenkää, enkä varmaan hae, en vaan pysty. En oo varmaa koskaa halunnu kuolla niin paljo ku nyt. Ois niin paljon helpompaa, jos ei tarvis enää koskaa herää.

Jos mä jään pidempään, pian et voi hengittää
Mut helpompaa ois päästä hengestään, kuin päästää sinusta

Mä haluun olla sulle parempi, mut mul on vähän paska sydän

En tiiä miten oon ajanu itteni taas tähän samaan pisteeseen. Viiltelyä. Yliannostuksia. Oksentamista. Unettomia öitä. Päiviä, joista mä en muista mitään. Silti mä hymyilen, nauran paskoille vitseillle enemmän ku ennen. Sitä ei huomaa, jos sitä ei ajattele. Mut jos sitä ei ajattele, se kasvaa. Se kasvaa niin isoks, ettei sitä enää kestä. On pakko löytää tie ulos, keinoilla millä hyvänsä, niin mä oon tähänkin asti selvinny. Mut en tiiä selviinkö enää. Entä jos mikään ei kohta enää riitä? Kuinka pitkälle oon valmis menemää?

Mä juoksen karkuun, en sua, vaan itteeni. Mä juoksen niin kauan kunnes mun veressä on enemmän endorfiinejä ku happea. Juoksen niin kauan, kunnes hengittäminen tuntuu siltä, että joku puukottais mun rintaa. Se ei satu, jos siihen tottuu. Kivusta voi tulla hyvä olo, ku siihen jää koukkuun.

En tiedä mitä mun pitäis aatella, kaikki on niin sekasin. Mä oon niin sekasin. Kuolema kuiskaa mun korvaan, ja mä tahtoisin jo vastata. Mä oon pahoillani, en tiiä miten täs kävi näin. Sun on parempi ilman mua. Mä vaan satuttaisin sua. Anteeks.

Entä jos?

Nään unia siitä, että saan raivokohtauksia. Siitä, että viillän käsivarteni irti. Unia, joissa, en pysty hallitsemaan itseäni. Hereilläkään en aina pysty, ja se pelottaa. Pelottaa, satutanko jonain päivänä jotain toista, tähän mennessä olen itse riittänyt itselleni. Entä jos jonain päivänä enää en?

Uusi vuosi

uusi vuosi

uusi alku

kunpa se olisikin niin

epätoivo on pysyvästi muuttanut minuun asumaan

suru on ankkuroinut itsensä jalkojeni ympäri

sinun kätesi kurkkulleni

tukehdun

en pääse enää eteenpäin

silti on pakko jatkaa

takaisinkaan ei voi kääntyä

humalassa on vaikea kirjoittaa

mutta helpompaa pukea asiat sanoiksi

merkityksettömiksi lauseiksi

minuksi

nyt ymmärrän

nyt ymmärrän sen mitä joskus en edes tahtonut tietää

nyt tiedän

nyt tiedän miksi

jos kaikki olisikin niin yksinkertaista

tuskin kirjoittaisin

siitä, kuinka aika ei pysähdy vaikka kuolema seuraa kotiin

siitä, kuinka kirjoitan sinusta

vaikkei sinua taida olla ollenkaan

ei ainakaan enää

jos oli silloinkaan

Multa vietiin kaikki, ees sua en saanu pitää

Multa on viety paljon elämässä, mutta mä oon myös saanut paljon.

Multa vietiin mahdollisuus varttua mun vanhempien kanssa, mut mä sain ison, rakastavamman, paremman perheen. Mulle annettiin mahdollisuus turvalliseen kasvuympäristöö, johon ei kuulu väkivalta, ei alkoholi. Mä en tiedä missä mä olisin nyt, jos mulle ei sitä mahollisuutta ois annettu, mä en usko, että mä oisin enää elossa.

Mut silti multa vietiin mahdollisuus turvalliseen ja onnelliseen elämään. Koulussa mä jouduin pelkäämään koko ajan, mä jouduin olemaan yksin piilossa muilta tai muitten katseitten alla haukuttavana. Kotona mä jouduin vuosia pelkäämään sitä, että mut revitään taas irti paikasta johon mä olen juurtunut, ja viedään pois, jonnekin mistä mä en tiennyt mitään. Mä jouduin pelkäämään, et mut viedään sinne, niitten ihmisten keskelle keitä mä vihaan, sen ihmisen luo, joka jo kerran hylkäs mut.

Multa vietiin mahdollisuus olla oma itteni, mahdollisuus kertoa miltä musta tuntuu. Mua ei koskaan kielletty ilmasemasta mun tunteita, mut jotenki mä koskaan saanu sanotuks miltä musta tuntu. Jotenki mä tiesin, ettei kukaan ymmärtäis mua. Mä tiesin, että jos mä oisin sanonu, mua ois vaan vähätelty. Jotenki se ilmapiiri kerto et tunteista ei kuulua puhua, vaikka ei sitä ääneen sanottu. Mä jouduin ite, pienenä lapsena, käsittelemään mulle täysin uusia, vieraita ja pelottaviaki tunteita.
Ja nyt vanhempana, mulle on epäsuorasti kerrottu, mitä mä saan olla ja mitä mä en saa olla. Mä oon kuullu asioita, jotka on heitetty puoliks vitsillä, mut silti niitä on tarkotettu "jos mä saan koskaan tietää, et sä tykkäät tytöistä tai et sä oot masententunu tai muuten vaa hullu ja mielisairas ni siitä hetkestä lähtien sä et oo enää mun sisko." "Mä tapan sut, jos sä koskaan alat seurustelee jonku mamun tai tytön kaa, mä tapan teiät molemmat."

Mut siltikään. mä en syytä ketään tästä kaikesta paskasta mitä mun elämässä on. Mut on muutama ihminen, keitä mä syytän tietyistä asioista, mitkä on vaikuttanu suuresti mun elämää.
Mä en syytä mun vanhempia siitä, että ne ei jaksanu huolehtia musta ja mun veljistä.
Mä en syytä mun kiusaajia siitä et mun psyyke on heikko. Niitteen sanat ja teot rikko mun itsetunnon ja psyyken suurilta osin, mut mä en syytä niitä. Kaikki tekee virheitä, ja ehkä ne jonain päivänä katuu sitä, ehkä ne ei. Mä en oo niille katkera, mä en voi tietää niitten motiiveja kiusaamiseen, eikä sillä kai oo ees mitään väliä.
Mä en syytä ketään siitä, että mä oon nyt tällänen

Mun täytyy päästä pois, mun täytyy saada yrittää

Mä tahdon niin kovasti muuttaa omilleni, oon tahtonu jo kauan. "Sä et oo valmis asumaan yksin", mut kyllä mä olen. Mä tiedän, mulla on paljon opittavaa, mut mun täytyy saada yrittää. Mun täytyy päästä pois näitten sienien sisältä, mun täytyy saada hengittää. En tiedä, kestänkö kauaa enää täällä, kaikki menee vaa päin helvettiä. Mun täytyy päästä pois, tai mä sekoon lopullisesti. Mua ahdistaa nää ihmiset, mua ahdistaa nää muistot, mua ahdistaa nää ajatukset. Kaikki täällä ahdistaa mua. Ja mä en voi edes sanoa sitä, mä en voi sanoa, että mä en voi hyvin. Jos kukaan saa tietää, niin mä en pääse muuttamaan pois. Ja mä en tahdo muitten sääliä, en niitten ymmärtämöttmyyttä ja "huolenpitoa", mä tahdon vaan jatkaa eteenpäin. Mulle ei kuitenkaan anneta siihen mahdollista, täällä mä oon jumissa.

Mä en vaan voi päästää sua lähemmäs, siks juoksen karkuu

Mä tunnen liikaa, liian paljon kerralla. Mä rakastan, mut mä rakastan liikaa. Mä vihaan, mut mä vihaan liikaa. Ja just se on mun ongelma. Mä en haluu välittää näin paljon, mä en jaksa rakastaa näin paljon. Mut mä en voi sille mitää. Sä sanot mulle et mä en välitä, et mä oon sydämetön paska. Mut mä en oo, mä vaan välitän susta liikaa, mä rakastan sua liikaa. Ja se sattuu, ja mua pelottaa. Mä en uskalla päästä sua lähemmäs, vaikka mä rakastaisin sua kuinka paljon tahansa . Koska mä tiedän et kaikki lähtee jonain päivänä, ja mä en kestä sitä. Mä en voi päästää ketää liian lähelle, koska mä tiedän, et sit kun joku, joka tietää musta kaiken, lähtee, ni mä oon taas ihan palasina. Ja mulla ei oo tarpeeks voimia, eikä aikaa, että mä voisin koota ne palaset takas yhteen. Mä en vaan yksinkertasesti voi enkä pysty päästää sua lähemmäs. Mut tekeeks se musta sydämettömän paskan, jos mä en voi tehä samaa ku muut? 

Sä kysyt multa mitä mulle on tapahtunu. Ja mä en osaa vastata. Ehkä sä tapahduit. Ehkä kaikki se mitä vuosien aikana tapahtu, teki musta tällasen. Ehkä mulle tapahtu niinku maaperälle jääkaudella. Kaikki ne vuosien tuomat asiat muokkas mua pikkuhiljaa, kaivers muhun koloja, teki syviä uurteita, paino mua alas, tappo osan mua. Ja ehkä jonain päivänä mä nousen taas, uutena ja ehkä parempana, mut en koskaa yhtä korkeelle, enkä samanlaisena. Ja kaikki ne jäljet jää, ne ei häviä. Ehkä sä tuut ja tuhoot taas kaiken sen, minkä takia mä oon joskus tuntenu olevani hyvä tällasena, olevani tarpeeks. Siltikään en oo.

Mä en eää muista

Mä en muista.
Mä en enää muista millaista on normaali arki. 
Mun arki ehkä vaikuttaa normaalilta, mut sitä se ei oo. 
Meen aamulla kouluu, tuun iltapäivällä takasin, teen läksyt ja syön, meen nukkumaan. Siltä se näyttää muiden silmin. 
Mut mä en muista millasta on herätä pirteenä aamulla. 
Mä en muista millasta on haluta herätä. 
Mä en muista millasta on matkustaa bussilla ilman, että meinaan kuolla ahdistukseen.
Mä en muista millasta on jaksaa käydä koulussa.
Mä en muista millon viimeks oisin tehny läksyt.
Mä en muista millasta on syödä niin ku normaalit ihmiset
Mä en muista millasta on jaksaa siivota edes kerran kahessa viikossa, pölyjen pyyhkimisestä puhumattakaa
Mä en muista millasta on jaksaa tehä yhtään mitään.
Mä en enää muista millasta oli jaksaa elää

Ja vaikka mä tiedän, että ehkä mä taas kohta muistan, se ei kuitenkaan helpota mun oloa nyt. Just nyt mä en muista mitään, laskut jää maksamatta, pyykit pesemättä, läksyt tekemättä ja ihmisillekki muistan vastata puoletoista viikon jälkeen.

Ainoo mitä nyt muistan on se miten mä vedän pillereitä toisensa jälkeen, oksennan verta ja nukun. Ainoo mitä muistan on se miten hyvältä tuntuu kun endorfiiniryöppy valtaa mun kehon ku oon viiltäny kädet ja jalat auki.
Ainoo mitä muistan on tää loputon ahdistus, stressi ja tietämättömyys tulevaisuudesta. Mä en vaan jaksa. Mä sekoon.

Jos mä vaan voisin, mä tappaisin itteni. just. nyt. Ja jos kukaam ei enää kuule musta, niin mä oon pahoillani, mä toivoin et asiat ois menny toisin.