Kesätyöt alkaa viikon päästä, en tiedä miten selviän. En tiedä miten muka tuun jaksamaan kun oon nyt jo ihan loppu. Taas alotettiin uusi lääke, jo kolmas tänä vuonna. Kohta on koko repertuaari käyty läpi varteenotettavista mieliala- ja psykoosilääkkeistä aina allergialääkkeisiin asti. Jos ei tästä(kään) oo apua niin seuraavaks neljäs lääke ja lähete sähköhoitoon. Se pelottaa. Ei sivuvaikutusten takia vaan siksi, että pelottaa jos ei siitäkään oo mitään apua. Jos ei mistään vaan oo enää mitään apua. Jos mua ei vaan enää voi auttaa. Mitä hittoa mä sitten teen? Ei mulle jää mitään muita vaihtoehtoja kuin se yks. Se viimenen. Kaikki on niin turhaa, asiat ei muutu vaikka kuinka yritän. Itsetuhosuus saa musta koko ajan vahvemman otteen. Treenaan salilla sykkivä avohaava kädessä, piilossa muiden katseilta. Puren hammasta, etten alkais itkemään. Sattuu, sattuu niin paljon olla täällä. Mä haluan pois. 

BDI-pisteet kohoaa korkeammalle ku aikoihin, lääkityksestä, terapiasta ja kaikesta muusta avusta huolimatta. En tiedä mitä järkeä missään enää on. Masennus vie ihan sata nolla. Mihinkään en meinaa enää pystyä. Kalenteri herjaa tulevista dediksistä mut en saa mitään aikaseks. Istun kirjastossa kolme tuntia mut tekstiä ei synny, keskittymisestä ei tuu mitään. Mistään ei tuu mitään. Musta ei tuu mitään.

"Sun pitäis jäädä sairauslomalle". Pitäis, pitäis, pitäis. Viimeistään siinä kohtaa kun jokaisen työpäivän jälkeen joutuu ajamaan tien sivuun kun kyyneliltä ei enää nää kunnolla eteensä. Kun töistä tullessa ei jaksa enää muuta kun nukkua. Kun salilla kesken treenin huomaa istuvansa nurkassa kirjottamassa jäähyväiskirjeitä läheisille. Kun ihan oikeasti yrittää ja yrittää mut siitä huolimatta alamäki jyrkkenee. Ja aika monta muutakin asiaa pitäis. Eri asia onko se kannattavaa tai järkevää. Kannattaako mun enää yrittää? Onko mitään järkeä olla elossa, jos ei tahdo enää olla, jos ei jaksa enää olla?

Terapeutin sanat kaikuu päässä "mut ethän sä voi tietää, millaista sun elämä on viiden vuoden, vuoden tai edes viikon päästä" ja se tässä just on kaikkien vaikeinta. Jos on koko elämän rämpiny juoksuhiekassa, eikä tiedä pääseekö sieltä ikinä pois, eikö sinne saa vaan vajota? Niin monta vuotta oon yrittäny, enkä siltikään oo juurikaan edistyny. Joka päivä kamppailen samojen asioiden kanssa kun viis vuotta, vuos ja viikko sitten, vaikka kuinka yritän parhaani.  Kaikki kysyy mikä mua auttais parhaiten. Mut kun en mä tiedä. Ysimillinen ohimoon varmasti kaikista parhaiten, auttaisko joku?

Uusi lukukausi. Uusi hoitokontakti. Uusi psykiatri ja uudet lääkkeet. Uusi, entistä syvempi aallonpohja.

Kuukausiin en oo nähny yhtäkään kaveria, en jaksa. Eikä kukaan enää edes kysy mihinkään, kun tietää etten kuitenkaan jaksa poistua kotoa mihinkään. Koulukaan ei suju, voimavarat ja jaksaminen on niin vähissä, etten tiedä miten selviän tästä keväästä. Tai haluanko edes selvitä. Jos vaan luovuttaisin nyt? Monta vuotta jaksoin taistella sen eteen, että vuoden pärjäsin pelkän terapian voimin. Ja nyt oon taas takasin lähtöpisteessä. Mitä järkeä on tehdä ihan helvetisti töitä ittensä eteen kun ei sillä kuitenkaan saavuta mitään pysyvää? Mun psyykkeestä ei vaan enää saa tarpeeks kestävää, ei niin kestävää et pystyisin edes osaan niistä asioista mihin haluisin pystyä.

Kaikki on vaan niin turhaa, mä oon

 Oon miettiny paljon äitä. Oisinko mä voinu auttaa, jos oisin sillon tienny mitä tiedän nyt? Mitä jos olisin vaan ollu tukena? Mitä jos olisin vaatinu sille hoitoa? Ei se siihen ite pystyny. Mitä jos olisin pitäny enemmän yhteyttä? Mitä jos olisin yrittäny enemmän? Mitä jos se ois sit vielä täällä? Mitä jos? Mitä jos? Ne kaks sanaa kalvaa mua ehkä ikuisesti. Terapeutti kerran  kysy, mikä on ollut vaikeinta, kun oma äiti on alkoholisti. En sillon osannu vastata, nyt ehkä jotenkin.

Ei vaikeinta oo kattoa oman äidin hidasta itsemurhaa, kaikista vaikeinta on hyväksyä oma kädettömyys. Hyväksyä se, ettei voi auttaa vaikka kuinka haluais. Eikä pahimmalta tunnu edes se, että sairaus vie oman äidin. Kaikista pahimmalta tuntuu ne katteettomat lupaukset, humalaiset puhelut ja tekstiviestit, joista ei saa selvää, toteutumattomat tapaamiset, kavereilta salailu, kaikki ne asiat mitä lapsena ei ymmärrä tai osaa selittää. Ymmärtää vaan sen loputtoman häpeän, mitä kantaa harteillaan. Kun ei ymmärrä, että äiti on sairas. Ja vielä vähemmän ymmärtää sitä, miksei se ota apua vastaan. Vaikeinta on hyväksyä, se että vaikka tekis mitä tahansa, se ei siltikään riittäis. 

Kaikista vaikeinta ja kaikista pahinta on oikeestaan ihan kaikki.

Tuntuu niin pahalta ajatella kuinka moni lapsi nytkin sisaruksineen leikkii samaa arteenetsintää kun mä, kisaa siitä kuka löytää eniten piilotettuja kalja- ja viinapulloja ja ehtii kaataa ne alas viemäristä ennen kun jää kiinni. Tai kuka oppii parhaiten analysoimaan montako kaljaa äiti on ehtiny ennen puoltapäivää juomaan ja jos se ei enää sinä päivänä juo, onko se tarpeeks selvänä iltakuuteen mennessä, että vois ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen nähdä. Kuka oppii ensimmäisenä, ettei se tilanne muutu, vaikka kuinka rukoilee äitiä lopettamaan, ei vaikka, itkee, huutaa, raivoaa tai tekee mitä tahansa. Kuka ymmärtää ensimmäisenä sen, että se on vaan pakko hyväksyä. Kuinka moni itkee iltaisin, että kuka peittelee äidin nukkumaan, jos se on taas sammunu sohvalle tai ehkä lattialle. Kuinka moni odottaa ja rukoilee sitä parempaa huomista, mitä ei koskaan tuu. Kuinka moni elää siinä helvetissä, eikä pääse siitä ikinä pois, kun kantaa sitä mukanaan koko loppuelämän. Ja mä tiedän, että ihan liian moni lapsi ja nuori. Ihan liian moni ei voi tuoda kavereita kotiin tai edes ite oo siellä turvassa. Ja näitä asioita ne lapset miettii vielä vuosikymmenien päästä, ei ne unohda. Alkoholismista kärsii aina sairastuneen lisäks myös sairastuneen läheiset, ehkä jopa enemmän. Kun yks ihminen sairastuu alkoholismiin, kaikki läheiset sairastuu myös - siihen ikuiseen häpeään, huoleen, pelkoon, ahdistukseen ja suruun, eikä niitä voi pyyhkiä pois. Kunpa vois.

Äidin kuolemasta on nyt kolme vuotta. Silti tuntuu, kun se ois tapahtunu vasta eilen, yhtä pahalta ja musertavalta se tuntuu edelleen. Edelleen mä mietin näitä samoja asioita, en kai osaa päästää irti, vaikka täytyis. 

Joulu lähestyy, ahdistaa. Lapsena mä rakastin joulua, mulla oli perhe minkä kanssa viettää sitä. Ehjä perhe. Isän kuoleman myötä kuoli myös jouluista tunnelma, fiilis. Äidin kuoleman jälkeen tuli pelko ja viha. Pelko siitä, etten tiedä kuka läheinen ei enää nää seuraavaa joulua vai olenko se kenties minä ite. Viha siitä, ettei joulu oo enää samanlainen ku ennen ja miks äidin piti mennä kuolemaan vaan vähän yli viikko ennen joulua. Nyt koko perhe on hajaantunu, kaikki viettää joulua omilla tahoillaan. Mä tiedän, että mulla on monta paikkaa mihin voisin mennä viettämään sitä, mut mä en halua, musta tuntuu etten siltikään kuulu mihinkään. Mä en haluais viettää joulua ollenkaan, se muistuttaa mua vaan kaikesta siitä mitä oon menettäny, perheenjäsenistä, onnellisuudesta, itsekunnioituksesta, elämänhalusta.

Kuuntelen siskon uutta biisiä ja se vie mut takasin siihen pimeään. Siihen aikaan, kun kaikki oli vaan mustaa. Kun äiti oli just kuollu ja hautajaiset oli tulossa. Kun M oli lomamatkalla Afrikassa, enkä halunnu pilata sen lomaa kertomalla uutisia, kunnes kolmantena päivänä en enää pystyny vastaamaan puhelimeen ja pidättelemään itkua. M sano tulevansa myös hautajaisiin, tietenkin. Mut ei se koskaan päässykään. Biisin sanat muistuttaa mua siitä, kun istuin sohvalla juomassa teetä, enkä päiviin ollu saanu mitään syötyä, en hahmottanu ajan kulua tai sitä mikä enää oli totta. Siitä kun sisko soittaa ja kertoo, että M on joutunu sairaalaan, eikä oo tietoa selviääkö se. Siitä kun kukaan ei tienny, herääkö se koomasta enää koskaan. Siitä hetkestä kun istuin aamuyöllä päivystyksen aulassa yksin, toivomassa jonkinlaista apua, koska tuntu etten ikinä selviä siitä. Saman sairaalan aulassa, missä tiesin M:n makaavan teho-osastolla. Siellä mä istuin, tunteja lähes tyhjässä aulassa, saamatta mitään apua. Kaikki muistuttaa siitä ajasta, kun halusin kuolla enemmän kun koskaan. Ja yritinkin, useasti, kertomatta koskaan kenellekään läheiselle. Nyt tuntuu niin pahalta ajatella, miten mun perhe ois kestäny kolmen läheisen kuoleman kuukauden sisällä. En voi olla ajattelematta, että oon ollut itsekäs, vaikka siinä mielentilassa en osannu ajatella mitään muuta kun että ois parempi jos se kaikki vaan loppuis. Kukaan ei voinu auttaa mua siinä tilanteessa, ei kukaan toinen ois voinu kantaa sitä taakkaa. Yhtä pahalta tuntuu nytkin, et oon taas lähellä sitä samaa pistettä, eikä kukaan voi auttaa, vaikka kuinka haluais. Ei kukaan voi päättää haluavansa elää mun puolesta. Se pimeä, musta ajanjakso alkaa ihan kohta, enkä mä voi estää sitä. En voi estää niitä muistoja tunkeutumasta takaisin pintaan, en niitä tunteita mitkä mitkä haluaisin vaan haudata. En voi tehä mitään. Paitsi odottaa, ja toivoa ettei se tällä kertaa vie multa henkeä. Ja toisaalta toivoa sitä, että kunpa tällä kertaa veiskin, se ois helpotus.

Melkeen 50 luonnosta, niin monta kertaa oon halunnu kirjottaa tänne jotain, mut en sit kuitenkaan oo pystyny. Ei kai mulla mitään tärkeetä oo ollu, ei kai nytkään. Menee ihan hyvin, toisaalta ei todellakaan. Koulussa pärjään hyvin, tai siis arvosanat on hyviä. Silti tuntuu et kaikki vihaa mua, syystä tai toisesta. Koulumenestys on hyvää, mut kaikki muu onki ihan paskaa. Tai ei nyt kaikki, mut melkein. Arjessa suoritan asiat reilusti riman alta. Eikö riitä, jos suihkussa jaksaa käydä kerran viikossa, kaupassa ehkä kahdesti ja ruokaa jaksa laittaa joka toinen viikko? Eikö riitä jos siivoaa vaan sillon kun joku on tulossa käymään, eli ehkä kerran kuukaudessa? Eikö riitä jos näkee kavereita yhtä usein, tai harvoin, miten sen nyt ottaa? Jos ei vaan jaksa, ei millään pysty mihinkään ylimääräseen? Ei jaksa eikä pysty tai kykene vaikka kuinka haluais ja yrittäis? Tai edes haluais yrittää.

Ihmissuhteetki on yhtä vittuista sotkua, toiset saa ahdistumaan niin paljon, että yritän parhaani työntääkseni ne pois. Toiset saa niin valtavan raivon partaan ja iskee kaikista herkimpiin kohtiin, nauttii siitä. Ja mun tekis mieli kostaa samalla mitalla, pahemmin, mut en tee niin. En tee niin, koska helpompaa on alistua siihen asemaan missä on aina ollu, tyhmä läski huora, vaikka hetken jo luuli saavuttaneensa ihmisarvon. Helpompaa on esittää, ettei se satu, ettei se tunnu missään vaikka on niin syvissä vihantiloissa, että murhanhimo kohdistuu enää vain itseen.

On niin paljon kaikkea. Liikaa kaikkea. Kesä meni opiskelun, treenaamisen, ahdistuksen, masennuksen ja niiden tuoman loputtoman väsymyksen merkeissä. Fyysinen terveys koki haasteita, niitä on edelleen, "Sun oireet johtuu vaan stressistä", niin varmasti johtuukin. Silti turhauttaa, haluisin pystyä ja jaksaa mut en pysty. Tuntuu etten koko kesän aikana kerenny lepäämään, oikeesti lepäämään. Ja nyt on jo syksy, enkä mä kerkee pysähtymään ennen joulua. Ainiin joulu, seki  on tulossa, sekös vasta ahdistaa, Ahdistun kaikesta, koulusta, ihmissuhteista, elämästä ylipäätään. Elämään astuu lisää ihmisiä, enkä mä tiedä kestänkö sitä. Miten voi tuntua niin pahalta kun joku osottaa olevansa kiinnostunu? Miten se voi laukasta niin valtavan itseinhon ja itsevihan, että terälle on pakottava tarve ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Yli vuoteen. Tavallaan kai parempi, että osaan hallita impulsseja nykyään paremmin, mut huolestuttavaa on se, että itsetuhoisuus on harkittua, vaarallisempaa, pelottavampaa. Pelottavaa on se, että tiedostaa joka ikisen muu mahdollisuuden mut silti ei tartu yhteenkään niistä. Itseviha- ja inho on niin sisäsyntyisiä tunteita etten usko pystyväni muuttamaan niitä mitenkään. Oon aina vihannu itteäni, enemmän ku mitään tai ketään milloinkaan ikinä. Enkä mä tiedä et miks. Onko mulle tapahtunut jotain mikä on saanu sen aikaan? Onko mulle tehty jotain? En mä tiedä. Tai jos tiedän, en muista. "Ei oo mitään todisteita, mut oon mä sitä joskus miettiny et sillon kun sä olit ihan pieni, että ehkä sä oot joutunu hyväkskäytön kohteeks. Sydämestäni mä toivon ettei niin oo, mut en oo voinu olla pohtimatta sitäki mahdollisuutta." . Ja se keneen epäilyn siemen kohdistu, siitä ihmisestä en haluais uskoa niin. En haluais uskoa kenestäkään jotain niin sairasta, mut jostain syystä tää vuosiks unohtunu keskustelu palautu hiljattain mun mieleen enkä oo saanu pyyhittyä sitä pois. Voi olla, ettei siinä oo mitään perää, mut tuskin saan koskaan edes tietää. Koko lapsuus on muutenkin niin sumun peitossa, etten muista paljoa. Koko elämä on yhtä sumua.

Oon kuunnellu naapurista kuuluvaa huutoa ja raivoamista, tavaroiden paiskomista. Sitä, kun joku menee rappukäytävään nyyhkyttämään. Soittanu sosiaalipäivystykseen toistamiseen ja päivystäjä on kirjannu tiedot ylös, antanu ohjeet soittaa hätäkeskukseen jos sama vielä jatkuu. Ja se palauttaa mieleen oman lapsuuden, ne rippeet mitä omien aivojen syövereistä kykenen vielä kaivamaan. Olispa joku auttanut muakin, nähny mun hädän. Ja tavallaan näki, mut pelastettiin jo kerran, mut ei kukaan voinu pelastaa mua iteltäni. Ei kukaan voinu tulla ottamaan pois niitä ajatuksia päiväkoti-ikäisen lapsen päästä, jotka käski karkaamaan portista ja juoksemaan rekan alle. Ei kukaan voinu pyyhkiä niitä ajatuksia pois, jotka sano, että mun täytyy kuolla. Enkä mä tienny, ettei muut lapset tunne niin. Ei kukaan ois voinu pelastaa mua mun omilta tukahduttavilta ja tappavilta ajatuksilta. Ei kukaan voi tehdä sitä nytkään. Tai ikinä.

Mut palatakseni ihmissuhteisiin, miksi on niin vaikea hyväksyä, että joku välittää? Että joku haluaa oppia tuntemaan mut kokonaan, ajatukset ja tunteet? Miksi on niin vaikeeta sisäistää, että joku voi tykätä musta siks et oon just minä, kun on koko elämän yrittäny olla joku muu. Jotain muuta. Mitä tahansa muuta. Enkä mä tiedä onko kyse siitä, etten oikeesti tunne toisesta samoin, vai siitä etten uskalla tuntea. Mistä senkin voi helvetti soikoon tietää? Ihana ihminen, niin hyvä kaikinpuolin, että on suoranainen harmi, etten tunne mitään syvempää. Uskomattoman hyvä ihminen, ja ehkä se on just se ongelma. Mä en ansaitse mitään hyvää, mutta se ansaitsee. Enkä mä oo sitä. En todellakaan. Mussa on niin paljon vialla, niin paljon rikki, etten tiedä voiko mua ikinä korjata. Eikä mua voi korjata kukaan toinen. Oon niin hukassani itteni ja omien tunteiden kanssa et koko elämä menee solmuun. Ulospäin vaikutan kai itsevarmalta, omanarvon tuntevalta, vahvalta ja itsenäiseltä. Mut se on vaan se kuori mikä on täytyny rakentaa, ettei kaikki tää mun sisällä oleva paska pääse valumaan ulos. Ettei kukaan enää ikinä satuta mua niin paljon. Ettei kukaan enää koskaan riko mua niin pahasti. Että teen sen lopulta ihan ite.

Tää postaus oli kauheen sekava, mut sitä mun ajatuksetki on. Sitä koko elämä nyt on. Mut oon elossa, vaikka sekin tuntuu tuskallisen vaikeelta turhan usein. Oman olemassaolon sietämättömyys on läsnä turhan usein.

Eilen sain jonkun dissosiaatiokohtauksen, en oikeen tiedä mitä tapahtu. Havahduin siihen, että koira istu mun edessä ja tuijotti. Luulen et sitä kesti pari tuntia, mulla ei oo mitään muistikuvaa mitä oon tehny tai ees ajatellu. Sen jälkeenki oli tosi epäodellinen olo ja oikeesti pelkäsin et teen itelleni jotain. Lähin koiran kanssa lenkille, en ees muista mitä reittiä kuljettiin, kaikki tuntu niin epätodelliselta.

Nukahdin vasta joskus viiden jälkeen aamulla, heräsin montaa kertaa, välillä siihen et itkin. En kuitenkaan muista mitä unia oon nähny, yleensä muistan. Vieläkin on tosi epätodellinen olo, en pysty kasaamaan ajatuksia ja järkevien lauseiden muodostaminen tuntuu kestävän ihan tuhottoman kauan. Tänään tuli sellanen tunne, et mun on pakko lukea äidin kuolinsyyraportti. En oo koskaan lukenu sitä alkua pidemmälle, vaikka äidin kuolemasta on kohta kaks ja puol vuotta. En mä tiennyt että äitillä oli todettu vesipäisyys 2014. Ei sitä mun tietääkseni hoidettu mitenkään. Enkä tienny sitäkään et äitille oli määrätty Antabusta muutamaa kuukautta aiemmin, mut ei se koskaan ollu ilmeisesti alottanu sitä. Toisaalta en mä tienny sitäkään, että se yritti itsemurhaa kun ne eros isän kanssa. Enkä sitä, että se sai keskenmenon. Enkä sitä, että se oli katkolla kun ootti mua. Enkä sitä, että sen ex-mies sai kaks vankeustuomiota pahoinpitelystä ja vähintään yhtä useesti lähestymiskiellon. Muistan kuinka äiti tuli synttäreille naama mustana kun J oli hakannu sitä. Me oltiin veljien kanssa sanottu et äiti näytti pelottavalta. Katoin pari päivää sitte kuvia niiltä synttäreiltä, ja näyttihän se. Ei niitä isoja mustelmia ja turvonnutta naamaa voinu olla huomaamatta meikkikerroksesta, huonosta kamerasta ja kaukaa otetusta kuvasta huolimatta. Ei ihme, että ekaluokkalaiselle se on ollu pelottava näky. Ja niissäkään kuvissa mä en hymyile.

Äiti, sulla olis synttärit vappuaattona. Muistan, kuinka joit aina vappuna, oli "hyvä syy juhlia". Se putki jatku aina vähintään äitienpäivään asti, viimeisinä vuosina juhannukseen asti ja siitäkin vielä pidemmälle. Mä toivoin aina edes yhtä päivää ettet ois juonu tai ollu krapulasssa, yhtä päivää et oisin nähny sut, en sitä pelkkää tyhjää kuorta. Mul on ikävä. Ihan liian kova ikävä. Saisinpa halata vielä kerran, tuntea niitten vapisevien käsien hennon puristuksen. Kuulla sun naurun, sen ilon sun äänessä kun nähtäis, sen surun kun lähtisin. Saisinpa vielä kerran soittaa, kertoa et rakastan, en mä tainnu sitä koskaan sanoa. Mä mietin sun viimeisiä viikkoja, olit kaatunu humalassa ja murtanu solisluun ja käsivarren. Niistä ei ollu mainintaa kuolinsyyraportissa, ehkä muistan ajankohdan ihan väärin. Sitä ennen kuljit rollaattorilla, koska kävelit jo niin huonosti. Ja me kaikki ajateltiin et se vielä muuttuu siitä paremmaks, vaikka kai me kaikki tiedettiin, ettei niin tuu tapahtumaan. Eikä niin koskaan tapahtunu.

Tuntuu ettei tästä taas tuu yhtään mitään. Koko viikon vedän neljän tai viiden tunnin yöunilla, en herää kun ois tapaaminen, en saa yhtäkään koulutehtävää tehtyä, en saa käytyä suihkussa tai kaupassa, en saa pidäteltyä itkua. Tentti on maantaina, oon hädin tuskin ees avannu koko kirjaa, laina-aikakin meni jo. Sossu kysyy onko opiskelu liian rankkaa, vastaan että ei. Ei se oo vaan opiskelu, elämä on rankkaa. Oon vaan ihan loputtoman väsyny tähän kaikkeen. Mietin pitäiskö varata lääkäriaika ja pyytää uutta masennuslääkettä, mut en jaksa enää. Oon kokeillu jo niin montaa, ei niistä mikää oo auttanu tai ne mitkä on, ni ei se vaste oo puolta vuotta pidempää kestäny. Ja kyllä mulla menee paremmin kai, en oo niin itsetuhonen, mut oon vaan ihan loputtoman väsyny kaikkeen. Pelottaa että tässä käy taas niin ku aina, etten osaa lopettaa ajoissa, et poltan itteni ihan loppuu. Vaadin iteltäni ihan liikaa, tai niin terapeutti sanoo. Mut ei se tunnu musta siltä, vaadin iteltäni vaan sitä mitä yhteiskuntakin multa vaatii. Jaksamista, venymistä, tehokkuutta, pärjäämistä, itseohjautuvuutta, tarpeeks opintopisteitä, sujuvuutta, motivaatiota, taloudellista riippumattomuutta, ja vielä vähän lisää pärjäämistä ja jaksamista, ihan niitä perusjuttuja.

Makaan vaan tunteja sohvalla somea selaten ja passiivisia kuolemanajatuksia päässä pyöritellen. Silti kun joku kysyy miten menee, vastaan, että ihan hyvin, oon vaan aika väsynyt. Miks on niin vaikee sanoa ettei mee hyvin, että en tiedä onko musta tähän elämään sittenkään, että auttakaa nyt joku saatana. 

"Mä oon niin ylpee susta, pääsit kouluun ja ekasta tentisäki sait täydet pisteet, pärjäät niin hyvin"

Niin, niinhän mä pärjään. Kerään lääkkeitä varastoon, kerään rohkeutta huuhtoa ne kaikki kerralla alas. Mut kyllähän mä pärjään, mulla on kaikki ihan tosi hyvin. Niin mä haluan aina kaikille uskotella. Aina ne uskoo.

Öisin kävelen järven jäällä ja kuuntelen hiljaisuutta, katson lähes mustaa taivasta jota miljoonat tähdet koristaa. Rakastan talviöitä, pimeyttä, sitä tasapainottavia tähtiä ja lunta. Rakastan hiljaisuutta, kenkien alla narskuvaa lunta. Silti asetun hankeen makaamaan ja mietin onko hypotermia kauhea tapa kuolla. Mietin kestääkö jää vai kävelenkö sulaan ja katoan. Tahtoisin jäädä siihen, koira juoksee äkkiä luokse, alkaa vinkumaan, hätääntyy, yrittää saada mua nousemaan. Koiran vinkuminen yltyy haukkumiseksi, se katselee ympärilleen, onko ihmistä ketä pyytää apuun, äiti ei nouse. Kun ketään ei näy, se käy viereen makaamaan ja vinkuu hiljaa. Uskollinen ystävä, se ei jätä. Kyyneleet jäätyy poskille, on kylmä. En pysty nousemaan, en jaksa. Makaan siinä kauan, minuutteja, ehkä kymmeniä minuutteja, en tiedä. Puhelinkin on sammunut kylmän takia. Kun viimein nousen, koira nuolee kasvoja ja alkaa haukkumaan. Katson sitä ja mietin, että vaikka kukaan muu ei välittäis, se välittää. Vaikka ei olis yhtään ystävää, se silti on. Sängyssä painan pään sen kylkeen, kuulen kuinka rauhallisesti se hengittää ja yritän hengittää samaan tahtiin, lasken sen sydämenlyöntejä. 

Oot niin taitava, jääräpäinen, auttavainen, kai jollain tapaa hyvä ihminenkin. Et vaan oikeen osaa olla isä, susta ei vaan oo siihen vaikka kuinka toivoin. Mä tiedän, että kaikki nää vuodet sä oot yrittäny ja enää et kai jaksa. Enkä mä toisaalta syytä sua, ei sullakaan ollu kunnollista isää mistä ottaa mallia. Mut mitä enemmän opin arvostamaan sun kykyä kasvaa ihmisenä, sitä enemmän huonoja puolia susta löytyy. Esität jotain saatanan pyhimystä ja rakastavaa perheenisää kun petät sun vaimoa. Etkä kerran tai kaks, en tiedä teetkö sitä vieläkin, enkä mä halua. Eikä se kuuluu mulle, välillä toivon etten koskaan ois saanu tietää. Kai petit äitiäkin, ehkä se ties, ehkä ei. Äiti anto sulle kaiken aina anteeks, ihan kaiken. Samoin kaikille muille, kesti vuosia väkivaltasta miestä sun jälkeen. Ei se uskonu ansaitsevansa parempaa, ei pitkään aikaan. Ja sä edelleen syytät äitiä kaikesta, että kaikki oli sen syytä. Et ikinä antanu sille anteeks sitä, ettei se jaksanu pitää huolta omista lapsistaan. Et ikinä antanu anteeks sen juomista, vaikka et itekkään mikään absolutisti todellakaan ollu. Ja tavallaan oot oikeessa, ihan ite se viinaa kaato alas kurkusta. Mut alkoholismi on sairaus, ymmärrätkö sä sitä? Teitkö sä tarpeeks? Yrititkö sä auttaa vai syyllistitkö vaan? Patistit katkolle mut et kuitenkaan ollu tukena, niinhän sä teit? Säkö et koskaan tehny mitään väärin? Et lähtenyt päiviksi pois ja ollut vastaamatta puhelimeen? Säkö et jättänyt kolmea alle päiväkoti-ikästä lasta alkoholisoituneen vanhemman seuraan siks aikaa? Ja sua puolusti koko sun suku, äitiä ei kukaan.

Mä tiedän, että sä edelleen halveksut äitiä. Silti toivoisin et voisit kunnioittaa edes mun tunteita etkä haukkua sitä aina. Tai asettaa itteäs aina sen yläpuolelle. Ihan ku oisit jotenki parempi ihminen, vaikka et millään mittarilla oo. Mun puolesta saat vaikka vihata sitä, mut ei sun tarvii sitä mulle aina kertoa.

"Mekin tultiin just yhen juopon hautajaisista" sanoit serkulle päivä äitin hautajaisten jälkeen. Ja te nauroitte, ivailitte koko suvua riivaavasta alkoholismista. Arvuuttelitte kuka on seuraava, ehkä minä. Enkä oo varmaan koskaan vihannu sua niin paljon kun sillon. Sillon tajusin kuinka vähän oikeesti välität muiden tunteista. Sen jälkeen en oo ihmetelly kun et koskaan soita, et ikinä tuu käymään, et pidä yhteyttä. Se oon aina minä, joka ikinen kerta. Tuskin huomaisit jos oisin poissa, tuskin kukaan huomais. 

Mut silti mä välitän susta, paljon enemmän kun sä ansaitset. Siltikään en haluu et lähdet mun elämästä, vaikka sulle tuntuu olevan ihan sama kuulunko mä sun elämään. Sä oot ennenkin hylänny, etkä ainoastaan mua, kai se on sulle vaan helppoa.

Vastaan kun soitat

tai siis sun vaimo soittaa

kysyy haluanko puhua sun kanssa

en kehtaa sanoa ei

etkä sä kysy mun kuulumisia

mut kiva et sulla menee hyvin

mulla ei

vaikka ethän sä sitä ees kysyny

eihän sua kiinnosta