18.10.2018

"Nään unta, missä hukun omaan vereeni. Tai oikeastaan hukuttaudun, enkä yritä pelastautua. Nukun vain lyhyitä pätkiä, ja sisäisesti huutoitken ahdistusta pois. Kaikki ahdistaa, kaikki rästissä olevat tehtävät, auto on rikki, tilillä rahaa vaan muutama kymppi, työkkärin miljoona kirjettä vaikka mun pitäis olla saikulla. Joka päivä mä mietin soittavani häkeen ja sanovani, etten jaksa enää, että mä tapan itseni jos en nyt saa apua. Se kuulostaa kuitenkin radikaalilta, enkä mä pysty soittamaan puheluja paitsi pakon edessä. Joka päivä mä teen uuden suunnitelman miten mä lähden täältä. Katson koiraa silmiin ja toivon, että voisin varastaa edes osan siitä ilosta ja energiasta itselleni. En kuitenkaan voi, voin vaan romahtaa suihkun lattialle itkemään ja odottaa, että keuhkot saa taas happea. Voin vaan kirjottaa ja kirjottaa, niin kauan etten enää keksi mitään mistä kirjoittaa - kaikki on sanottu. Kaikki on niin ristiriitasta, mulle menee kai ihan hyvin, pystyn tekemään asioita mut silti en pysty oikeen mihinkään. Tänään lähdin kaupasta itku kurkussa, koska en osannu päättää mitä ostan."



Tuntuu et oon edelleen samassa pisteessä. Edelleenkin kaikki ahdistaa. Edelleen nään painajaisia, tosin paljon pahempia. Edelleen mä mietin itsemurhaa päivittäin. Edellenkään en nuku enkä osaa päättää mitä ostan kaupasta. Tuntuu ettei mikään oo muuttunu, vaikka kaikki on muuttunu. Kaikki muu paitsi minä.

Mun ei pitäis olla täällä, eihän?

Päivät valuu hukkaan, en saa otetta mistään hetkestä. Silti teen enemmän asioita kun ennen, mutta jälkeenpäin en muista niistä mitään. Tuntuu et oon irrallinen kaikesta, eniten itestäni. En osaa selittää sitä. En oo läsnä missään hetkessä, en vaikka kuinka yritän. Ihmisten sanat lipuu ohi, en pysty tarttumaan niihin. Kaikki on muuttunu niin paljon, enkä mä tarkkalleen ottaen tiedä et mikä enkä varsinkaan et mihin suuntaan. Ihan joka hetki mä en enää haluu kuolla, mut sillon ku haluan, se tunne on voimakkaampi ku koskaan ennen, se valtaa mut kokonaan. Yritän kaikkeni et asiat tuntuis joltain, mut silti en tunne mitään - pelkkää tyhjyyttä. Edes itteni satuttaminen ei tuo mulle sitä euforiaa mitä ennen, sekään ei tunnu miltään. Tuntuu vaan et lääkitys on korostanu epävakaan piirteitä mut eri piirteitä kun ennen. En oo niin reaktiivinen kun aikasemmin, oon pelkkä tyhjä kuori. Tai ehkä se on tää unettomuus, mille kukaan ei osaa tehä mitään, vähiten mä ite. Epävakaata roskaa mä oon jokatapauksessa. Ei mua edes kannata hoitaa, en mä pysty tästä kuntoutumaan vaikka yritän, nyt ihan oikeesti yritän. Muille se ei ehkä näytä siltä, muille oon vaan saamaton ja laiska. Turhake. "Tappaisit ittes" niinkun velikin totes mulle. Vitsillä ehkä, mut tottahan se on. Mun ei pitäis olla täällä; olla olemassa.

Elämä valuu hukkaan. En päässy kouluun, en tiedä pääsenkö koskaan. Lupasin itelleni et päätän mun elämän jos en tänä vuonna pääse kouluun. Ehkä teenkin niin. Niin olis helpointa, ihan kaikille. Ei mulla oikeen sanoja mihinkään. En tiedä tulevasta mitään. Yritän ettiä terapeuttia mut sekin tuntuu kauheen työläältä. En jaksais mitään.
Äidin kuolemasta tulee kohta vuosi. Huomaan sen. Vointi on huonontunu ja paljon. Tuntuu et palaan takasin viime talveen. En muista kun pätkiä sieltä täältä. Oon eläny vuoden sumussa ja se jatkuu edelleen. Mä tiedän että tästä talvesta tulee raskas ja vaikea. Ehkä pahempi kun viime talvesta. Viime talvesta vaan yritin selvitä väkisin. Nyt mun täytyy kohdata asioita, hyväksyä ne. Enkä mä oo siihen valmis. Pelkään et romahan, ihan totaalisesti. Nyt vaan tuntuu siltä ettei musta oo ikinä mihinkään enkä haluu ees yrittää. Kaikki vaan hajoo käsiin ja tuntuu et elämältä putoo pohja. Haluun vaan kuolla.

Mistään ei tule mitään, en nuku ollenkaan tai sitten kolmetoista tuntia putkeen. Elämässä ei ole rytmiä, ei sisältöä. Viides masennuslääkekokeilu saa epätoivon juurtumaan yhä syvemmälle. Ensimmäisestä lääkekokeilusta ei oo vuottakaan, ei mikään auta. Ystävä pyytää mukaan ulkomaanmatkalle kesän lopussa, sanoo maksavansa kaiken. Yritän kieltäytyä mahdollisimman hienovaraisesti, pelkkä ajatus kotoa lähtemisestä laukaisee järkyttävän ahdistuskohtauksen. Kysyn, miksi se haluaa mut mukaan, miksei ketään toista, sosiaalisempaa, elämäniloisempaa, parempaa matkaseuraa. Se vastaa haluavansa vaan mut, enkä ymmärrä miks. Mitä sellasta mussa on, et kukaan haluais mut mukaan? Enkä suostu siihen, että se maksais matkan minkä kuitenkin pilaan omalla loputtomalla ahdistuksella ja itsetuhosuudella. Sanon, että en usko pystyväni, koska en voi tietää kuinka huonossa kunnossa oon silloin, nytkin omahoitaja puhuu taas osastosta mut en mä sinne mee. Ja haluan sanoa, että mä tuskin oon elossa enää silloin, mut en halua huolestuttaa. Se sanoo ettei mun tarvii päättää nyt, että mulla on aikaa miettiä. Mut mä oon päätäkseni jo tehny. Toivon, että se muuttaa mielensä, valitsee mieluummin jonkun toisen.

Päiväsairaala loppu, sairaslomaa jatkettiin kesäkuun loppuun asti. Paljon paniikkikohtauksia, epätodellista oloa, viiltelyä, lääkkeitä ja päivystysreissuja mihin mulla ei enää oo varaa. Käytän surkeeta rahatilannetta, masennusta ja toimintakyvyn lamaannuttavaa surua syinä näännyttää itteni olemattomiin. Ei mua jaksa enää kiinnostaa. Yritän vaan pitää nää kulissit ees jotenkin pystyssä. Pakko alkaa lukemaan pääsykokeisiin, vaikka turhaa sekin on. Tapan itteni kuitenkin ennen syksyä. Mä en vaan jaksa enää.

Mulla ei oo enää sanoja tälle ololle. Ei mitään keinoa pukea sitä sanoiksi, joten juon, otan lääkkeitä, viiltelen, paastoan. Ei se mitään auta, kyllä mä sen tiedän, mut en osaa muutakaan. Osaan vaan haluta kuolla, tuhota itseäni pala palalta. Suunnitella omia hautajaisia kun oman äidin on juuri saattanut viimeiselle matkalle, toinen makaa sairaalassa vakavasti sairaana. Antakaa mun mennä.

Istun sohvan käsinojalla ja nojaan seinään, vai nojaako se minuun? En tiedä, mutta siltä se ainakin tuntuu. Sylissä oleva teekuppi polttaa ihoa, mutta en välitä. En välitä, ei millään ole enää mitään väliä. Ei elämällä, ei minulla, ei etenkään minun elämällä. Tahdon vain pois. Nyt heti.

"Mikä on?"

"Ei mikään."

Ahdistaa liikaa olla elossa

sitä tämä kai on

sattuu liikaa tietää

ettei tästä tule tämän parempaa

ei nyt, ei ehkä koskaan

enkä minä jaksa enää odottaa

siitä tässä on kyse

elämänpelkoa

kuolemanhalua

kaikkea sitä

Itken hysteerisenä sikiöasentoon käpertyneenä. Itkusta ei meinaa tulla loppua, ei nyt, ei ehkä koskaan. "Äiti on kuollut. Äiti on kuollut. Äiti on kuollut ja poissa, POISSA!" ääni huutaa takaraivossa. En tahdo uskoa sitä todeksi, se ei voi olla totta, eihän?

Vaikka juuri sitä se on, totisinta totta. Ei mitään harhaa, ei pelkkää unta, vaan painajainen, mikä on nyt käynyt toteen.

Ja mä olen loppu, niin loppu, etten löydä edes sanoja tälle tuskalle.

Tahdon vaan pois, äidin luo.

"You are super cute, I would date you in a heartbeat.. if I could" "I'd love to be able to call you my gf"

Miksi? Miksi sulla pitää olla tunteita mua kohtaan? Etkö sä tajua, ettei siitä seuraa mitään hyvää? Etkö sä ymmärrä, etten mä osaa korjata mitään tai ketään, rikkoa vaan? Etkö sä ymmärrä, ettei musta oo tähän? Ei musta oo mihinkään, ei ees tähän elämään. Mikset sä voi ihastua johonkin toiseen, johonkuhun helpompaan ja onnelliseen?

Taas me ajaudutaan tähän samaan keskusteluun, kun sä haluat olla enemmän kun vaan ystäviä. Sä haluat multa jotain, mitä en voi antaa. Sä haluat mut, kokonaan. Ja just se on se ongelma, mä en voi antaa itsestäni paljoakaan. Enkä mä voi antaa itseni satuttaa sua, sä et ansaitse sitä. Kysyn miksi jäät etkä lähde niin kuin kaikki muut. Sanot, ettet halua, enkä mä ymmärrä miksi. En ymmärrä miks kukaan haluais jäädä. Sä et ansaitse mua, sä ansaitset jotain paljon parempaa, sä saat jotain paljon parempaa.

Sä ansaitset vaan parasta

ja mä en oo sitä

Voiko kotia kutsua kodiksi, jos sinne ei ole ikävä
  Jos sen seinät eivät tunnu tutuilta, sänky turvalliselta?
    Mikä on koti?
     Vai onko sitä ollenkaan, jos ei tunne olevansa kotona missään?
       Voiko niin edes tuntea, jos oma kehokaan ei tunnu omalta?
         Jos omat ajatukset tuntuvat vierailta, koko ympäröivä maailma pelkältä harhalta?
           Jos epäilee omaa olemassaoloaan, sen aitoutta ja olemisen muotoa?
            Jos mikään ei tunnu miltään, niin voiko kodin odottaa tuntuvan kodilta tai ylipäätään miltään?
              Onko koti pelkästään tunne, vai onko se sitäkään jos ei tunne mitään?
               Jos on vain tyhjä kuori, irvikuva eläväisestä?




Tappaakaa joku mut
enkeli tahtoo takaisin

kotiin