Mistään ei tule mitään, en nuku ollenkaan tai sitten kolmetoista tuntia putkeen. Elämässä ei ole rytmiä, ei sisältöä. Viides masennuslääkekokeilu saa epätoivon juurtumaan yhä syvemmälle. Ensimmäisestä lääkekokeilusta ei oo vuottakaan, ei mikään auta. Ystävä pyytää mukaan ulkomaanmatkalle kesän lopussa, sanoo maksavansa kaiken. Yritän kieltäytyä mahdollisimman hienovaraisesti, pelkkä ajatus kotoa lähtemisestä laukaisee järkyttävän ahdistuskohtauksen. Kysyn, miksi se haluaa mut mukaan, miksei ketään toista, sosiaalisempaa, elämäniloisempaa, parempaa matkaseuraa. Se vastaa haluavansa vaan mut, enkä ymmärrä miks. Mitä sellasta mussa on, et kukaan haluais mut mukaan? Enkä suostu siihen, että se maksais matkan minkä kuitenkin pilaan omalla loputtomalla ahdistuksella ja itsetuhosuudella. Sanon, että en usko pystyväni, koska en voi tietää kuinka huonossa kunnossa oon silloin, nytkin omahoitaja puhuu taas osastosta mut en mä sinne mee. Ja haluan sanoa, että mä tuskin oon elossa enää silloin, mut en halua huolestuttaa. Se sanoo ettei mun tarvii päättää nyt, että mulla on aikaa miettiä. Mut mä oon päätäkseni jo tehny. Toivon, että se muuttaa mielensä, valitsee mieluummin jonkun toisen.

Päiväsairaala loppu, sairaslomaa jatkettiin kesäkuun loppuun asti. Paljon paniikkikohtauksia, epätodellista oloa, viiltelyä, lääkkeitä ja päivystysreissuja mihin mulla ei enää oo varaa. Käytän surkeeta rahatilannetta, masennusta ja toimintakyvyn lamaannuttavaa surua syinä näännyttää itteni olemattomiin. Ei mua jaksa enää kiinnostaa. Yritän vaan pitää nää kulissit ees jotenkin pystyssä. Pakko alkaa lukemaan pääsykokeisiin, vaikka turhaa sekin on. Tapan itteni kuitenkin ennen syksyä. Mä en vaan jaksa enää.

Mulla ei oo enää sanoja tälle ololle. Ei mitään keinoa pukea sitä sanoiksi, joten juon, otan lääkkeitä, viiltelen, paastoan. Ei se mitään auta, kyllä mä sen tiedän, mut en osaa muutakaan. Osaan vaan haluta kuolla, tuhota itseäni pala palalta. Suunnitella omia hautajaisia kun oman äidin on juuri saattanut viimeiselle matkalle, toinen makaa sairaalassa vakavasti sairaana. Antakaa mun mennä.

Istun sohvan käsinojalla ja nojaan seinään, vai nojaako se minuun? En tiedä, mutta siltä se ainakin tuntuu. Sylissä oleva teekuppi polttaa ihoa, mutta en välitä. En välitä, ei millään ole enää mitään väliä. Ei elämällä, ei minulla, ei etenkään minun elämällä. Tahdon vain pois. Nyt heti.

"Mikä on?"

"Ei mikään."

Ahdistaa liikaa olla elossa

sitä tämä kai on

sattuu liikaa tietää

ettei tästä tule tämän parempaa

ei nyt, ei ehkä koskaan

enkä minä jaksa enää odottaa

siitä tässä on kyse

elämänpelkoa

kuolemanhalua

kaikkea sitä

Itken hysteerisenä sikiöasentoon käpertyneenä. Itkusta ei meinaa tulla loppua, ei nyt, ei ehkä koskaan. "Äiti on kuollut. Äiti on kuollut. Äiti on kuollut ja poissa, POISSA!" ääni huutaa takaraivossa. En tahdo uskoa sitä todeksi, se ei voi olla totta, eihän?

Vaikka juuri sitä se on, totisinta totta. Ei mitään harhaa, ei pelkkää unta, vaan painajainen, mikä on nyt käynyt toteen.

Ja mä olen loppu, niin loppu, etten löydä edes sanoja tälle tuskalle.

Tahdon vaan pois, äidin luo.

"You are super cute, I would date you in a heartbeat.. if I could" "I'd love to be able to call you my gf"

Miksi? Miksi sulla pitää olla tunteita mua kohtaan? Etkö sä tajua, ettei siitä seuraa mitään hyvää? Etkö sä ymmärrä, etten mä osaa korjata mitään tai ketään, rikkoa vaan? Etkö sä ymmärrä, ettei musta oo tähän? Ei musta oo mihinkään, ei ees tähän elämään. Mikset sä voi ihastua johonkin toiseen, johonkuhun helpompaan ja onnelliseen?

Taas me ajaudutaan tähän samaan keskusteluun, kun sä haluat olla enemmän kun vaan ystäviä. Sä haluat multa jotain, mitä en voi antaa. Sä haluat mut, kokonaan. Ja just se on se ongelma, mä en voi antaa itsestäni paljoakaan. Enkä mä voi antaa itseni satuttaa sua, sä et ansaitse sitä. Kysyn miksi jäät etkä lähde niin kuin kaikki muut. Sanot, ettet halua, enkä mä ymmärrä miksi. En ymmärrä miks kukaan haluais jäädä. Sä et ansaitse mua, sä ansaitset jotain paljon parempaa, sä saat jotain paljon parempaa.

Sä ansaitset vaan parasta

ja mä en oo sitä

Voiko kotia kutsua kodiksi, jos sinne ei ole ikävä
  Jos sen seinät eivät tunnu tutuilta, sänky turvalliselta?
    Mikä on koti?
     Vai onko sitä ollenkaan, jos ei tunne olevansa kotona missään?
       Voiko niin edes tuntea, jos oma kehokaan ei tunnu omalta?
         Jos omat ajatukset tuntuvat vierailta, koko ympäröivä maailma pelkältä harhalta?
           Jos epäilee omaa olemassaoloaan, sen aitoutta ja olemisen muotoa?
            Jos mikään ei tunnu miltään, niin voiko kodin odottaa tuntuvan kodilta tai ylipäätään miltään?
              Onko koti pelkästään tunne, vai onko se sitäkään jos ei tunne mitään?
               Jos on vain tyhjä kuori, irvikuva eläväisestä?




Tappaakaa joku mut
enkeli tahtoo takaisin

kotiin

Viiltelyä, ahmimista, oksentamista, paastoamista, voimattomuutta, väsymystä, paniikkikohtauksia, tyhjyyttä. Niistä mun päivät on tehty, mut esitän et kaikki on hyvin. Äiti soittaa ja mä pidän huolen, että mun puheessa pysyy tietty intonaatio, että mä nauran, että jätän kertomatta tärkeitä asioita. Kuten sen, ettei masennus ole mun ainoa ongelma, ei todellakaan. Ja sen, että päivä päivältä itsemurha rankkaa itsensä yhä ylemmäs suunnitelmalistalla.

Kolme viikkoa, eikä viestin viestiä, ei mitään. Mulla on tunne, ettei tulla puhumaan enää koskaan. Ehkä parempi niin, sun elämä on parempaa ilman mua. Ja mä en jaksa enää ees yllättyä, kaikki lähtee kuitenkin, ei kukaan jää ikuisesti, et säkään vaikka lupasit. Vaikka vannoit sun rakkautta aamuneljältä ja vielä päiviä sen jälkeen yrittäen saada mut uskomaan sen. Ja mä kylmästi totesin, etten tunnevammaisuudeltani taida tietää rakkaudesta hevonhelvettiä. Etten mä tunne samoin sua kohtaan tai ainakaan en myönnä sitä itselleni.
Silti tuntuu pahalta, ei edes se että rikoit sun lupauksen, eikä se, että lähdit. Oikeastaan hyvä, että tajusit lähteä ennen ku ehin tuhota sut kokonaan. Muistan ku kysyit miks mun täytyy olla niin helvetin vaikea ihminen ja miksen voi antaa sulle ees mahollisuutta. En kai uskonu että sä oisit erilainen, tai ehkä uskoinkin mut sillä ei ollu mitään väliä. Sillä ei ollu mitään väliä, koska pelko vie voiton mun elämässä, oli kyse mistä tahansa. Mä työnnän kaikki pois ja silti ootan et edes joku jäis. Naurettavaa, naiivia, ja ennen kaikkea typerää edes ajatella niin. Satutan kaikkia, koska pelkään et ne ehtii satuttaa mua ensin. Hyökkäys on kai paras puolustus, seliseliseli, paska ihminen mä oon.
Kaikki mun ihmissuhteet taitaa olla enemmän tai vähemmän yhtä vuoristorataa, osa pelkkiä alusta asti tuhoon tuomittuja katastrofeja. Pystyn pitämään elämässä vaan ne ihmiset, keille en kerro paljoa itestäni. Vaan merkityksettömiä asioita, kaikkea pinnallista. Ei niitä ihmisiä edes kiinnosta nähdä pintaa syvemmälle, ehkä niillä on itsesuojeluvaistoa - mulla ei. Oon uhkarohkea nössö, seinähullu realisti, oon vaan minä.

Mul on minuuden tunne muilla sosiaalikoodit

Ja vaik kai se vain introvertist tuntuu niin

Et muut on jääny kii siihen pintaan ja humpuukiin

Tää on lääkärin määräämää mun lasis

Mul on musta koira, sen nimi on masis

Ja vaik viihdyn himas käytän sitä pihal

Ku kodist tulee linna jos sen täytän ihmisvihal

Ei oo tyyppivikana painaa kellarissa hommia

rakennella ydinpommia

Ennemmin ku muihin ampuu itseen luotinsa

- Pyhimys

Kuljen sumussa päivästä toiseen, tuntuu että en elä omaa elämääni, että se on jonkun toisen. En tunnista omaa peilikuvaani. Suoritan asioita robotinomaisesti, en siksi, että haluan, vaan siksi, että on pakko. Tahtoisin jäädä peiton alle, käpertyä piiloon maailmalta, lakata olemasta. Tahdon kuolla, mutta en uskalla tehdä niin.

"Sulla on siis paljon itsetuhoisia ajatuksia ja valmis itsemurhasuunnitelma mut pärjäät mielestäs kuitenkin kotona?"

"No ainakin omasta mielestä"

"Kyllä tässä nyt aika kova huoli herää, jos kerran joudut tekemään paljon töitä sen eteen ettet ala toteuttamaan sitä."

"Niin"

"Lupaathan soittaa itelles ambulanssin jos tuntuu että sun täytyy alkaa toteuttaa sitä suunnitelmaa."

"Mmm"

"Et kuulostaa kauheen vakuuttavalta."

"Niin.. en vaan usko et voin luvata mitään tollasta."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sairaanhoitaja luo muhun surullisen ja myötätuntoisen katseen. Hetken musta tuntu, että edes joku välittää, edes vähän.

En vaan enää jaksais yrittää
ei mistään tuu mitään
oon saamaton
turha ihmisraunio