I did it

Kävelen rakennuksen ohi useita kertoja, ennen kuin rohkenen astua sisään. Sen piti olla paikka, jossa avun hakemisen kynnys on matala. Silti ahdistaa, henki ei kulje. En mä pysty tähän, miks pitääkin olla niin säälittävä paska. Ahistaa se, että kaikki siinä tilassa on tullut sinne hakemaan apua kun psyyke pettää, ehkä olis ollut helpompaa mennä lääkäriin, siellä kukaan ei tiedä mistä syystä istuu odotusaulassa. Sinne olis toisaalta pitänyt varata aika, se tarkottaa puhelinsoittoa, en pysty. Miks en vittu pysty mihinkään.

Tän piti olla uus hyvä alku, kaiken piti mennä hyvin. Uus kaupunki, uudet ihmiset, uus ympäristö, uus minä, right? Mä muistan tekemäni uuden vuoden lupauksen, tänä vuonna mä haen apua. Silti tuntuu, etten pysty siihen. Toisaalta mulla ei taida olla enää muita vaihtoehtoja. Miten muka pystyisin käymään töissä tai opiskella jos lähes kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet laukasee paniikkikohtauksen. Miten selitän, etten ookkaan vahva? Miten selitän, etten oo laiska, vaan sairas? Miten selitän, että oon heikko, mutten särkyvä? Miten selitän kaiken, ilman, että kukaan huolestuu? Miten voin kattoa äitiä silmiin ja kertoa, että joka ikinen päivä mä haluan kuolla? Miten voin kertoa sille, se kuolee huolesta, varsinkin nyt kun oon täysin vieraassa kaupungissa, kaukana kotoa. Miten voin olla näin epäonnistunut?

Mä en tahdo olla epäonnistunut, vaikka just sitä mä taidan olla. Koko elämäni oon yrittäny olla se paras, se kenestä ei koskaan tarvii huolestua, se joka aina pärjää. Mut mä en pärjää, nää ajatukset saa mut hulluks. Mä tarviin apua, mä tiedän sen. Nyt mä saan sitä, ainakin mä toivon niin.

"Mä en voi määrätä sulle masennuslääkkeitä, oot kuitenkin aiemmin yrittänyt itsemurhaa lääkkeillä."
"Niin."
"Mut määrään sulle melatoniinia ja mirtazapinia nyt alkuun niin saat nukuttua, onks se ok?"
"Joo."

Lääkäri lähtee pois huoneesta ja jään sairaanhoitajan kanssa taas kahdestaan.
"Millon viimeks viilsit?"
"Eilen."
"Vuotaako ne, tarviitko tikkejä?"
"En kai.", sanon, vaikka aamulla syvät viillot aukes uudestaan. Ei ne ollu edes tarpeeks syviä.
"Lupaatko mulle, ettet satuta ittees ennen seuraavaa käyntiä."
"En mä tiedä voinko mä luvata sellasta."
"Toi on tosi surullista, tiedäthän sä sen?"
"Joo."
"Sä selviät kyllä tästä, muista se."
"Niin kai."
"Jos tulee tosi paha olla, soita tänne päivystykseen, tai hätänumeroon, älä jää yksin."
"Joo."
"Lupaatko soittaa?"
"Joo." Mut en mä voi luvata, en mä pysty.

Mä todella toivon, että nyt mä saan apua, edes sen verran et pääsen takas jaloilleni. Jos edes pieni osa mussa haluaa vielä yrittää elää, mun täytyy antaa sille mahdollisuus. Mä en voi nyt antaa periks.