Mietin entisiä luokkakavereita, kaikki etenee elämässään. Toisilla on jo kaksikin ammattia, mulla ei vielä yhtään. Ne käy töissä, seurustelee, toisilla on lapsiakin. Veljelläkin oli mun ikäsenä jo omakotitalo, nyt kaks. Mitä mulla on? Tusina diagnooseja, luhistuvat kulissit ja olematon elämänhalu.
Ei kaikki ole aina itsestä kiinni, kyllä mä sen tiedän, en mä valinnu diagnooseja mitkä tekee mun elämästä helvettiä. En mä valinnu sairastuvani. En mä valinnu kriisejä, vastoinkäymisiä ja päälle vyöryvää paskamyrskyä. En vaan osannut väistää, en selviytyä niin kun muut, ei mulla ollu keinoja. Eikä sekään oo mun valinta, eikä suoranaisesti mun vika. Silti syytän ja rankaisen itseäni siitä. Silti kun katsoo muiden etenevän elämässä ja itse hakee viidettä kertaa opiskelemaan, on tunne että ois voinu tehdä enemmän. Ois pitäny tehdä enemmän. Täyttää päivät muullakin kun itsevihalla ja järjettömillä ajatusketjuilla ja impulsiivisuudella. Asettaa viikon päätteks muitakin tavotteita kun yrittää olla tappamatta itteäni. Yrittää päästä siihen tavotteeseen. Ois pitäny. Silti en tehny. En oo tehny muuta kun maannut kotona toivoen, että vielä joskus on rohkeuttaa päättää mun päivät jos joku muu ei tee sitä ensin.
En oo viimesen kahden ja puolen vuoden aikana saavuttanu yhtään mitään. Jos yliannostusten ja viiltojen lukumäärän henkilökohtasen ennätyksen rikkomista ei lasketa. Odotan ja odotan, enkä ees tiedä että mitä. Sitäkö, että asiat vaan tapahtuis? Että elämänhalu kävelee vastaan nurkan takaa? Että lääkkeet poistaa kaiken paskuuden ja kaikki on hyvin? Ihan kun asiat vaan tapahtuis jotenkin itestään ilman että tekisin yhtään mitään. Mun täytyis tehdä paljon töitä asioitten eteen, työstää asioita terapiassa ja ihan tosissani yrittää. Mut miten? Miten jaksan tehä mitään kun valun syvälle tähän mustuuteen. Tähän lohdulliseen lohduttomuuden tunteeseen. Miten jaksan enää haluta mitään muuta kun että mun elimet lopulta lakkaa toimimasta. Miten jaksan kohta enää hengittää? En usko että jaksan enää kauaa. Viimesimmän itsemurhayrityksen vuosipäivä lähestyy ja joka ikinen solu mussa huutaa, että se on merkki. Että nyt mun täytyy onnistua.
Mulla on vielä jotenkin kulissit pystyssä ja opiskelenkin, mutta sun ajatukset kuulostaa tosi tutuilta. Mulle sanotaan usein, että on ok jos en jaksa opiskella, "sun voinnissa kannattaa ottaa aikaa parantumiselle". Mutta kun on niin monta vuotta masennusta takana, en usko että tauko kaikesta edistäisi parantumistakaan. Mun ikäluokka ei vielä ole kauheasti mua edellä, mutta useimmat on jo yliopistossa, ja nään että jään todennäköisesti lisää jälkeen tulevaisuudessa. Mutta niin, meidän täytyy vain toivoa ja uskoa, että kyllä tää tästä joku päivä... Itsemurhayrityksen vuosipäivä ei ole merkki, että täytyy yrittää uudelleen, vaan että olet selvinnyt! Huonossa voinnissa se ON saavutus, vaikkei se hohdokkaalta tunnu. Lopulta just ne asiat mitkä mainitset tekstin puolivälissä on tärkeimpiä muistaa. Älä vertaa itseäsi muiden saavutuksiin, sä et valinnut sairastua, mutta kun niin kävi, sun elämä on erilaista kuin muiden, ja sun saavutukset voi olla sitä että pysyy hengissä tai jaksaa vaikka joku päivä vähän hymyillä. Ja sellaiset on isoja ja upeita saavutuksia kun voi huonosti. Yritä pysyä kiinni elämässä. Paljon voimia!
VastaaPoistaNiin, ehkä sitä on usein liian ankara itselleen eikä osaa olla vertailematta itseään muihin tai olla tuntematta huonommuutta kun ei pysty siihen mihin haluaisi..
PoistaKiitos <3