Uusi lukukausi. Uusi hoitokontakti. Uusi psykiatri ja uudet lääkkeet. Uusi, entistä syvempi aallonpohja.

Kuukausiin en oo nähny yhtäkään kaveria, en jaksa. Eikä kukaan enää edes kysy mihinkään, kun tietää etten kuitenkaan jaksa poistua kotoa mihinkään. Koulukaan ei suju, voimavarat ja jaksaminen on niin vähissä, etten tiedä miten selviän tästä keväästä. Tai haluanko edes selvitä. Jos vaan luovuttaisin nyt? Monta vuotta jaksoin taistella sen eteen, että vuoden pärjäsin pelkän terapian voimin. Ja nyt oon taas takasin lähtöpisteessä. Mitä järkeä on tehdä ihan helvetisti töitä ittensä eteen kun ei sillä kuitenkaan saavuta mitään pysyvää? Mun psyykkeestä ei vaan enää saa tarpeeks kestävää, ei niin kestävää et pystyisin edes osaan niistä asioista mihin haluisin pystyä.

Kaikki on vaan niin turhaa, mä oon