Näin se menee aina. Lisää ja lisää. Ja sitten on taas vekki jossain. Syvempi, parempi ku koskaan ennen. Ehkä must tulee samanlainen kun susta, mut niin erilainen. Ehkä en kuole promilleihin tai niiden puutteeseen vaan verenhukkaan. Ehkä meissä on liikaa samaa, onhan mussa puolet sua. Ehkä enemmänkin. En pysty lopettamaan tätä, en tiedä haluanko. Läkkeet huutaa mun nimeä, niin köysikin. Pystynkö vastustamaan, en tiedä, en enää.

Ja niin siitä tulee yks parhaimmista, ehkä tulee toinenkin. Endorfiini ja dopaamini valtaa koko kehon, silloin on vaikea lopettaa, ehkä jopa mahdotonta. Ehkä nyt ymmärrän, ehkä nyt ymmärrän kaiken sen mikä sai sinut jäämään siihen noidankehään. Ehkä en koskaan tule ymmärtämään. Ehkä minulle se tarkoittaa päivystysreissuja liian usein, sinulle sammuttuja aamuöitä. Minulle tikkejä, leikkauksia ja lääkehiiltä, sinulle Delirium tremensiaa, juoppohulluutta ja katkaisuhoitoja. Kumpi vaihtoehto on parempi, ei kai kumpikaan toista parempi.

Koira tulee viereen, ei lähde vaikka käsken. Se tietää ettei kaikki ole hyvin, aistii kaiken liian hyvin. Silti ei osaa lohduttaa, ehkä en edes kaipaa sitä. Kaipaan rauhaa, yksinäisyyttä ja kaikkea sitä muuta mitä minulla ei koskaan ollut.